Cheek taivutti Järvenpää-talon konserttispektaakkeliin

Kun lapset tulevat tiettyyn ikään, todellisuus voi olla heille elokuvia tai YouTuben musiikkivideoita ihmeellisempää.

Rouva Sana sai eilen kunnian olla seuralaisena jälkikasvulle, kun räpherra Cheek konsertoi Järvenpää-talossa. Julkisuudesta tutun ihmisen näkeminen - elävänä, luonnossa ja livenä - on lapsille aika ajoin elämää suurempi asia.

- Siis laulaako Cheek siellä oikeasti?
- Laulaa.
 Niin, että niitä Cheekin biisejä ei siis todellakaan esitä kukaan muu?
-   Ei.
-   Ahaa. Hyvä.

Vaikka lähes yksi kokonainen Järvenpää-talon loppuunmyyty Sibelius-salillinen epäilemättä odotti jännityksen sekaisin tuntein idolinsa kohtaamista, penkkirivimme suhtautui maltillisesti eilen koettuun spektaakkeliin.

Näin ei käynyt kuitenkaan kaikille. Pikaisenkin laskutoimenpiteen jälkeen arviolta useampi sata lasta ja nuorta (usko tai älä, iältään noin 4-18-vuotiaita) koki lavan edessä ja sen liepeillä unelmiensa täyttymyksen: räpartistin kohtaamisen aitona ja elävänä.

Konsertissa Rouva Sanalle selvisi kaksi asiaa:

Suomen tämän hetken kuuluisin räpstara osaa ottaa nuoren yleisönsä - ja no, muutaman äitikuulijankin. Cheek on myös tarkkasilmäinen: hän oli kutsunut vierailevaksi artistiksi konserttiinsa hyvinkääläisen - siis melkein paikkakuntalaisen - laulajattaren Diandra Floresin

Ja että Järvenpäässä on käsittämättömän moneen taipuva, mainio konserttitalo. 

Sillä ensimmäisen kerran eilen koin, kuinka suuri musiikkisali voidaan osaavissa käsissä muuntaa Olympiastadionin tai Jäähallin tunnelmaa tapailevaksi konserttikeitaaksi. Luukutus ja tunnelma oli samaa tasoa, mutta minikoossa.

Se ei liene ihan helppoa se.

Ja nuori yleisö sai ainakin sitä, mitäs se halusi.


Kuka muu muka kuin Cheek saa Järvenpää-talon
muistuttamaan Olympiastadionia (kuva: Alisa Tala).




Me-hengen voimalla vaikka läpi harmaan kiven

Olen päässyt talven aikana lähes aitiopaikalta seuraamaan positiivisen hengen ja yhteisöllisyyden kumpuamista.Seurantatyön tuorein tulos on luettavissa tänään kaikkiin keravalaisiin kotitalouksiin jaettavassa Kerava News -lehdessä. Sen näköislehti on luettavissa täältä.

Olen katsellut tätä kaikkea hämmästyneenä, mutta myös iloisena ja, kyllä kyllä, hieman kateellisenakin. Mistä ihmeestä moinen me-henki oikein syntyy ja mitä siitä kaikkine sivuvaikutuksine lopulta kumpuaa?

Vuoden vaihteessa joukko keravalaisia vanhempia sai  – omien sanojensa mukaan hieman vaivihkaa ja puun takaa – tietää, että heidän lapsiaan koskevia etuuksia ollaan kaupungissa heikentämässä. 

Ja nyt ei puhuttu pienistä leikkauksista: Keravan ainoa päivittäin avoimen päiväkodin hengessä toimiva leikkikoulu Untola ja ns. Kerava- eli kuntalisä aiottiin lakkauttaa, kokonaan.

Joukossa oli myös muita lapsiperheitä koskevia supistusuunnitelmia. Aikeet etenivät talven aikana kovaa vauhtia päätöksenteon rattaissa.

Muutama vanhempi mietti leikkipuistokeskusteluissa, että esitetyt leikkausaikeet eivät voi olla mahdollisia. Huoli Untolasta oli kova, sillä jo se itsessään omalla olemassa olollaan loi turvallisuutta ja yhteisöllisyyden tunnetta lapsiperheiden keskuudessa. Kuten arvata voi, myös kuntalisän lakkauttaminen olisi tiennyt ongelmia monille pienituloisille vanhemmille.

Vanhempien keskuudessa kumpusi lyhyessä ajassa ”vain minun kuolleen ruumiini yli” –henki.  Henkeä kohottamaan mukaan liittyi uusia ja taas uusia vanhempia, joista voimavarat yhdistettynä nousi ennennäkemätöntä voimaa.

Mitä tästä kaikesta seurasi? Vanhemmat rynnistivät julkisuuteen moniäänisesti ja latasivat virkamiesten aikeille tukun vasta-argumentteja. He puolustivat kaupungin budjetin mittakaavassa pieniä etuuksiaan järjestämällä lehdistötilaisuuksia, kirjoittamalla mielipidekirjoituksia, esiintymällä radiohaastatteluissa ja ottamalla yhteyttä kaupunginvaltuutettuihin.

Samat vanhemmat keräsivät Untolaa puolustavaan adressiin nimiä ja luovuttivat sen kaupunginjohtajan johtamalle vastaanottokomitealle.  He loivat Facebookiin julkisen ryhmän, joka sai lyhyessä ajassa suuren joukon jäseniä – myös kaupunginvaltuutettuja. Ryhmässä käytiin vilkasta, mutta avointa ja rakentavaa keskustelua lapsiperheiden tilanteesta kaupungissa.

Ja kuin pisteeksi iin päälle vanhemmat järjestivät mielenosoituksen kaikkien keravalaisten lasten ja nuorten puolesta. Ilta oli sama, jolloin kaupunginvaltuusto lopulta nuiji, kaupunginhallituksen esityksestä, Untolan ja kuntalisän lakkauttamisaikeet nurin.

Keravalaiset lapsiperheet ottivat ottelussa selkeän erävoiton 1-0.

Urheilussa kikkakolmosilla on harvoin (kai) käyttöä. Kuntapäätöksenteossa erävoitto ei olisi kuitenkaan mahdollinen ilman pelaajia, jotka katsovat kaikki lopulta samaan maaliin.

Positiivinen ja rakentava energia synnyttää lisää positiivista energiaa. Reiluilla pelisäännöillä pelanneet vanhemmat saivat vastustajat puolelleen.

Vanhemmat ovat saaneet vajaan kuukauden huokaista helpotuksesta, mutta nyt seuraakin yhteisöllisyyden kumpuamisen paras osa: se ei ota päättyäkseen, ei sitten millään, vaikka tavoitteet on saavutettu. 

Samat vanhemmat suunnittelevat jo kovaa vauhtia pop up –kahvilaa Untolaan tulevana ravintolapäivänä 17.5. Suunnitelmat ovat pitkällä myös mahdollisen Untola-festivaalin järjestämiseksi elokuussa.

Vanhempien hyvää energiaa on tuhlattavaksi uusiin asioihin, ja nyt siitä pääsee osalliseksi koko kaupunki.

Miten tämän saisi monistettua myös muualle?

Kiitos, toteavat Untolan leikkikoulun lapset parisen viikkoa sitten Keravalla.

PS. Untolan rappusten kaidetta koristaa kaunis neulugraffitityö, joista pieni vilaus on nähtävissä myös Kerava News -lehden artikkelissa. Installaatio on keravalaisen Raija Kallioisen käsialaa.

Kallioinen halusi toteuttaa "kukkamielenosoituksen", koska hänen, nyt jo varttuneet, lapsensa ovat olleet aikanaan Untolassa. - Halusin viedä graffaukset kiitokseksi ja kannustukseksi sille, että Untolasta saisivat nauttia tämänkin päivän lapset, Kallioinen toteaa.



Muutaman sananen kannustuksesta

Kevät tekee tuloaan, mutta Rouva Sanan viikonloppu vierähti pääosin viheliäistä flunssaa vastaan taistellessa. Lääkkeeksi sopivat lastenelokuvat jälkikasvun vieressä viltin alla kyhjöttäen sekä tukku aikakauslehtiä. Niistä virkistävin oli postin viime viikolla kantama - paradoksaalista kyllä - Voi hyvin -lehti.

Ei ole mikään salaisuus, että Rouva Sana vannoo lasten ja nuorten nimeen. Siksi sairastuvalla parhaiten upposikin rakkauspsykologinakin tunnetun kasvatuspsykologian professorin Kaarina Määtän haastattelu, joka raotti haastateltavasta yllättäen myös muita puolia.

Ohessa ote haastattelusta.

"Kaarina (Määttä) on pidetty ja suosittu ohjaaja (Lapin yliopistossa opiskelevien oppilaiden keskuudessa), eikä ihme. Positiiviseen psykologiaan suuntautuneena kasvatuspsykologina hän uskoo kannustuksen, kehujen ja myönteisen palautteen voimaan. Siihen, että opettajan kannustus ja tuki saavat oppilaan loistamaan ja uskomaan itseensä. Ja kun ihminen uskoo itseensä, hän ylittää esteitä ja kykenee jopa mahdottomilta tuntuviin suorituksiin.

- Mottoni työssäni on, että me elämme henkisten mahdollisuuksiemme alapuolella. Meillä kaikilla on käyttämättömiä resursseja, eivätkä ne kuulu vain valituille. Meidän kasvatusalan ammattilaisten tärkein tehtävä on näyttää oppilailleen, missä he ovat hyviä ja voivat saada onnistumisen kokemuksia.

Kaarinan mielestä pahinta esimerkiksi koulussa on, jos oppilas oppii, ettei hän ole yhtään mitään.

- Jokaisella on vahvuutensa, mutta kaikki eivät löydä vahvuuksiaan itse. Opettajalta vaaditaan vakaata uskoa siihen, että oppilaalla on kykyä. Lisäksi häneltä vaaditaan mielikuvitusta löytää tilanteita, joissa oppilas voi näyttää kykynsä."

(Voi hyvin -lehti 3/2014: Tee suhteesta houkutteleva; toimittaja Liisa Kuittinen)

Niin vastaanpanemattomasti todettu. Tulee hyvä mieli ihan väkisin.

Kaarina Määtän ajatusten myötä motivoivaa ja kannustavaa viikkoa jokaiselle niin kouluun, työpaikalle kuin kotiinkin! Ja pysykäähän terveenä!



Melkein-melkein-maalla

Tänään on muistelojen aika.

Sen viikon aikana talvi oli luovuttamassa otettaan. Hanget loistivat yhä massiivisina ja yöpakkaset paukuttelivat talon kylkiä. Huurtuneiden puiden takaa saapui kuitenkin aurinko, joka enteili voimallaan kevättä.

Pensaiden reunustama pihatie oli sulanut ja kevätauringon lämpö muutti sen päivän aikana lätäköiksi ja ruskeaksi hiekaksi.

Aamut muistan erityisesti. Takapihaa asuttava fasaaniukko eli auringon tahtiin ja heräsi, kun aamu vasta ilmoitteli tulostaan. Uljaasti mekastaen ja kalkattaen se piti huolen reviirinsä rajoista ja vartioi sitä tuntemattomilta hyökkääjiltä.

Nyt tuosta viikosta on lähes päivälleen 10 vuotta. Perheestämme tuli monien Tuusula-vuosien jälkeen järvenpääläinen.

Vuodenajat eivät ole veljeksiä, mutta joskus ne muistuttavat toisiaan. Erityisesti tällaisina aurinkoisina maaliskuun loppupuolen päivinä - niin kuin viime päivät ovat olleet - saavutan vuosien takaisen tunteen uudesta kodista ja uudesta kotikaupungista. Maalla asuneena ja siellä kasvaneena oloni oli poikkeuksellinen: tuntui kuin olisin saapunut "melkein-melkein-maalle" pienen kaupungin kylkeen.

Helsingin Sanomat kirjoitti tiistaina 17.3. uutisessaan radanvarsikaupunkien suosiosta. Keskinen Uusimaa on ollut, ja on edelleen, suosittua asuinseutua erityisesti lapsiperheiden keskuudessa. Yhdistelmä maalla asumisen väljyyttä ja kaupungin palveluja houkuttaa. Vaikka monen muuttajan työmatka kasvaa, kummallista kyllä, siihen käytetty matka usein ei.

Vetovoimaisia kuntia uutisen mukaan ovat erityisesti Kerava ja Järvenpää, Mäntsälän lisäksi. Minä lisäisin listaan myös Hyvinkään ja Tuusulan, vaikka niistä jälkimmäinen ei kokonaan radan varrella sijaitsekaan. Kunnan pohjoisiin osiin eli käytännössä Jokelaan on kuitenkin yhtä hyvä junayhteys kuin Järvenpäähän. Etelään eli Hyrylään taas linja-auto kuljettaa asukkaita lähes samaan malliin kuin juna Järvenpäähän.

Kymmenessä vuodessa Järvenpäässä – kuten koko keskisellä Uudellamaalla -  on muuttunut moni asia, eikä kaikki ole kehittynyt yksinomaan hyvään suuntaan. Niistä yksi on asukkaiden ja heidän myötään myös liikennemäärien huima kasvu; seurausta uutisessa kuvatusta muuttoinnostuksesta. Vielä vuosikymmen sitten Hyrylästä Järvenpäähän ei ruuhka-aikaan ajettu yhdessä jonossa 50 kilometrin tuntivauhtia – tänään ajetaan.

Samaa muutosta on myös se, kuinka vuosikymmen sitten junan ovien auetessa Järvenpään rautatieasemalla tuli tunne, että keuhkoilla on tilaa hengittää. Nyt samaisen tunteen tavoittaa vasta kotiterassilla. Onneksi sen kuitenkin vielä tavoittaa.

Yhtä hyvin kuin muistan maaliskuun 10 vuoden takaa, muistan myös lapsuudenkotini. Sen räystäitä asutti joukko varpusia. Kun kuulen sen äänen, saavutan yhä tunteen, kuinka maailma on mallillaan.

Koti "melkein-melkein-maalla" on koti: ainakin niin kauan kuin varpunen sirkuttaa.



"Melkein-melkein-maalla" (kuva: Imagepark).



Maisemahissejä ja tv-viihdettä

Kaksi äitiä pohti hiljan, kuinka laivaristeilyt alkavat olla heidän perheidensä osalta pian mennyttä elämää. Parhaimpaan alkuvuoden sesonkiaikaan eli talvilomalla lapsia ja nuoria muistettiin niin ruotsin- kuin tallinnanlaivoillakin muumeilla, ville-pehmohahmoilla ja pallomerellä.

Ei siinä mitään, ihan kivaa ohjelmaa, mutta tarjoilepa näitä 12-vuotiaalle esiteinille. Yök, ei kiitos!

Kun pelihuoneesta ei löydy sitä ”ainoota oikeaa” ja siniseksi värjätty lastenjuoma värjää hampaat ja tarttuu kitalakeen kiinni, jää muumielämän sivuttaneelle risteilyn jännittävimmäksi ajanvietteeksi maisemahissillä ajeleminen – siis laivoilla, joilla sellainen on.

Vastaava ilmiö näkyy lasten- ja nuortenkulttuurin vaalimisessa: 10-16-vuotiaat putoavat kulttuuritarjonnassa ammottavaan kuoppaan.

Olen lausunut tämän ääneen moneen kertaan ja sanon sen jälleen: olen vankka lastenkulttuurin puolestapuhuja. Vuosien aikana on ollut huima huomata, kuinka kuntien, teattereiden ja muiden taidelaitosten tuottajat ovat ottaneet pienet lapset ja heidän vanhempansa yhdeksi selkeäksi kohderyhmäkseen.

Erinomaisia esimerkkejä löytyy monta. Keski-Uudenmaan teatterin ja Järvenpään teatterin ohjelmistoon kuuluu lähes koko ajan vähintään yksi lapsiperheille suunnattu esitys. Niin nytkin.

Keravan kaupungin tuottama lasten kulttuuriviikko Kimppa päättyi hiljan, ja Tuusulan kunnan Skidi-viikot käynnistyvät huomenna lauantaina. Pienten lasten vanhemmat, vink vink, käykääpä kurkkaamassa: Skidi-tarjonta on todella monipuolista.

Pikainen silmäys minkä tahansa kulttuurituottajan tarjontaan paljastaa kuitenkin ikävän tosiasian: laivan maisemahissillä ajeleva 12-vuotias ei löydä itselleen mitään mielenkiintoista. Ei ihme, että pelit ja elokuvat ovat teini-ikäisten suosikkiajanvietteitä. Onneksi heille ovat sentään vielä elokuvateatterit.

Muumi- ja viiruvaiheen elämässään ohittanut pääsee vasta parikymppisenä takaisin kulttuurin sekakäyttäjäksi - jos se enää heitä silloin kiinnostaa. Minä totisesti toivon, että kyllä.

Jokainen nuoren vanhempi tietää, että ikäryhmä on haasteellinen. Ja toisaalta - jokainen hiukankaan tuottamisesta ymmärtävä tajuaa, että taide-elämykset(kin) taistelevat markkinatalouden ehdoilla.

Silti tuntuu lohduttomalle, jos maisemahissillä ajelevalle esiteinille ei oikeasti ole tarjolla mitään muuta ajanvietettä kuin sitä, mistä aikuiset heitä moittivat: viihdettä tv-ruudun täydeltä.

Ei niin mitään ikävää, ettei jotain hyvääkin. Parhaillaan käynnissä ovat keskiuusmaalaisen, poikkitaiteellisen Värinää-yhteisön tapahtumaviikot. Ensi viikon perjantaina 21.3. ohjelmistossa on perinteeksi muodostunut Taideputous.

Tunnin mittaisen tapahtuman aikana kävijät pääsevät tutustumaan taidekasvatusta antaviin opinahjoihin. Mukana on useita musiikkiopistoja, paikallinen tanssiopisto, kuvataidekoulu sekä Rokkikoulu. 

Tästä tapahtumasta paikan päälle saapunut nuori saa parhaimmillaan kylkiäisiksi uuden harrastuksen. Se on hienoa, jos mikä.

Tieto on parasta jaettuna - eli miten Rouva Sanan blogi syntyi

Rouva Sana on ollut olemassa viikon ja yhden päivän; se on siis kirjaimellisesti juniori blogien maailmassa. Siksi olen tavattoman kiitollinen kaikista teistä lukuisista ja taas lukuisista lukijoista, jotka olette löytäneet tienne tänne useiden eri lähteiden kautta ja viivähtäneet blogitekstien parissa.

Teitä lukijoita on blogin olemassa oloon nähden huikaisevan paljon. ISO KIITOS! 

Uutisen kunniaksi inspiroin muutaman sanan Rouva Sanasta.

Sanotaan, että koira ei pääse karvoistaan.

Samaa vanhaa ja kulunutta vertauskuvaa voi käyttää myös sanoista elantonsa ansaitseviin: moni kirjoittaja ja toimittaja on kiinni päässään pyörivissä sanoissa. Veri vetää kirjoittamaan silloinkin, kun ei ihan oikeasti tarvitsisi. Näistä aineksista, ja vieroitusoireista, syntyi myös ajatus Rouva Sanasta: paikallisesta blogista.

Olen kirjoittanut työkseni pian 20 vuotta. Siitä kahdeksan vuotta keskityin seuraamaan keskisen Uudenmaan kuulumisia paikallislehti Vartin toimittajana ja toimitussihteerinä. Seudulla asuvana – ja ennen työn vastaanottamista tovin aikaa jo asuneena – pesti oli äärimmäisen mielenkiintoinen. Pääsin kuin näköalapaikalta seuraamaan, mitä omalle asuinseudulle kuuluu: mitä siellä tapahtuu ja mitä siellä suunnitellaan. Miten Keski-Uusimaa yksinkertaisesti voi.

Se on etuoikeus, joka suodaan harvoille.

Siteeraan erästä keravalaista vanhempaa, jonka kanssa juttelin muutama viikko sitten paikallisista kuulumisista. Hän totesi, kuinka monet ovat harmissaan siitä, miten vähän he ovat perillä oman asuinalueensa asioista – näin siis siitäkin huolimatta, että jokaisella keskiuusmaalaisella kunnalla on omat tiedottajansa ja kuntien tiedottamista ja verkkosivuja on kehitetty. 

Valtaosa asukkaista kuitenkin kokee, että kunnalliset päätökset tulevat kuin puun takaa, varsinkin jos ne ovat ikäviä, ja tieto ei kulje.

Periaatteessa jokaisella asukkaalla on käytössään samat tiedonhankintamenetelmät kuin toimittajilla.  Kaikki päätöksentekoon liittyvä tieto on yleensä julkista niin kauan kuin se on salaista. Harva tieto koskaan on.

Tiedon lähteille pääsee siis jokainen kansalainen. Silti kovinkaan moni a) ymmärtää tai b) jaksaa käyttää kaikkia kätten ulottuvilla olevia tiedonhankintamenetelmiä.

On siksi hienoa, jos joku tekee työn suuren yleisön puolesta. (Ja tämän työn tekee ehdottomasti parhaiten paikallinen media. En kyllästy koskaan puhumasta paikallisen tiedonvälityksen puolesta, ja siksi teen siitä vielä myöhemmin oman postauksensa).

Minulle tuli vieroitusoireita. Kun työni Vartissa päättyi, katselin elinympäristöäni yhä kuin karvoistaan pääsemätön paikallislehden vahtikoira. Syntyi Rouva Sana.

Rouva Sana on paikallinen blogi: journalistin silmin kirjoitettu, mutta subjektiivisesta näkökulmasta. Kuten kaikki paikallislehteä tekevät ja lukevat tietävät, yksityinen on usein yleistä. Yhden ihmisen ajatukset yhdistävät ja kiinnostavat monta muuta alueella asuvaa.

Siksi Rouva Sanan teesinä tästä eteenpäin on: Tieto on parasta jaettuna.

Tule sinäkin mukaan talkoisiin, jaetaan tietoa yhdessä! Osallistu keskusteluun ja vinkkaa. 

Ja liity mukaan Rouva Sanan Facebook-lukijoihin tai tilaa tekstit itsellesi sähköpostiisi - pysyt mukana postausten aallonharjalla.



Naistenpäivää värittää musta huumori - ja ruusut

Kyllä, kyllä: rankka arki vaatii rankat, mustan huumorin täyteiset huvit. Siksi Rouva Sanan naistenpäivän ehdoton valinta oli Nurmijärvellä sijaitsevan Kino Juhan esitys Rosa Liksomin naisia ( http://www.teatterikinojuha.fi/ohjelmisto.php?groupID=1&itemID=119 ).

Ja voi elämä sentään, millaisia emäntiä katsojien eteen marssitettiinkaan: hersyviä, hauskoja – osin tosin täysin tahtomattaan –, härskejä, tiukkoja, ymmärtäväisiä, muiden ajatuksista piittaamattomia sekä oman puolensa ja arvonsa pitäviä reheviä ja rehellisiä suomalaisia akkoja.

Rosa Liksomin naisia -esitys perustuu näyttelijäkaksikon, Mira Kivilä ja Marja-Leena Kouki, dramatisointeihin kirjailijan teksteistä. Kaksikon monologisarjan ensimmäinen osa, De luxe, näki päivänvalon jo viitisentoista vuotta sitten. Naisia on jatko-osa sille.

Kivilän mukaan jatko-osaan on poimittu Liksomin hahmot näyttelijäkaksikon mieleen: mielenkiintoisimmat ja puhuttelevimmat tyypit.

Ja sen kyllä huomaa. Eri-ikäisten naisten mukana reissataan Suomea pohjoisista Tallinnaan ja takaisin, ja ruoditaan maailmanmenoa feminiinisestä näkökulmasta.

Yksinkertaisten hipsukoiden, vaatimattomien ressukoiden ja oman arvonsa tuntevien talon emäntien takaa kuoriutuu vajaan tunnin mittaisen esityksen aikana naiseuden lähes koko kirjo. Näitä naisia ei laiteta halvalla – ja jos laitetaankin, nainen päättää siitä ihan itse.

Jokaista monologin naista yhdistää arjen rosoisuus ja elämän kolhimat muistot. Monen tarinaan kuuluu myös ukko - tai useampi.

Kun mies ratkeaa ryyppäämään, jättää talon työt emännälle ja unohtaa apulannatkin vielä navetan seinälle vettymään, emäntä päättää, että tilanne ei totisesti jää siihen.

Rajun käsittelyn saa myös Napakymppi-mielitietty, joka kieltäytyy yhteisestä hotellihuoneesta Lempäälässä opettajattaren kanssa. 

Kesävauvan synnyttänyt teini nauttii äitinä olostaan niin kauan kunnes koittaa syys. Silloin lapsi onkin paljon mukavampi pikkusiskona.

Naiset eivät olisi Liksomin, jos heidän kieltään ei yhdistäisi pohjoisen murre vähintään etäisesti, häveliäisyyden kaihtaminen ja härskiys. Huumori on niin mustaa, että nauramisesta tulee paikoin lähes nolo olo. 

Ja silti, tässä esityksessä ei tehdä pilaa korkeintaan kuin omasta itsestä.

Katsoja saa päättää, kuka hän on. 

Ihanaisia naistenpäivän viimeisiä tunteja!


Viikonloppuna pysytään kotinurkilla

Viikonloppuna ei kannata lähteä merta edemmäs kalaan, eikä naapurikuntaan pilkille.

Kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi Keski-Uudellamaalla on poikkeuksellisen vilkas tapatumalauantai ja tarjolla on normiviikonloppua enemmän menoa ja meininkiä. Ohessa (vain) muutama poiminta.

Jo tänään perjantaina Järvenpään kirjastossa jatkuu poikkitaiteellinen Värinää-tapahtuma klo 18-21. Ohjelmassa on Pyhä Kirjasto: ikonien, runojen ja cembalomusiikin pyhä kolminaisuus. Oiva hetki hiljentymisen hektisen viikon jälkeen ja mahdollisuus laskeutua viikonlopun viettoon.

Naistenpäivämessuja vietetään huomenna lauantaina klo 10-16 Järvenpää-talossa. Näytteilleasettajien ja tietoiskujen lisäksi tarjolla on muotinäytös. Lauri Tähkä –fani näkee idolinsa edulliseen messulippuhintaan.

Halosenniemeen Tuusulan Rantatiellä on ilmainen sisäänpääsy kaikille naisille koko lauantaipäivän ajan. Museo on avoinna klo 12-17. Yleisöopastuksessa klo 14 kerrotaan Maija Halosen elämästä. Mielenkiintoista!

Kino Juhassa Nurmijärvellä ihanaiset näyttelijät Mira Kivilä ja Mare Kouki esittävät Rosa Liksomin Naiset huomenna lauantaina klo 14. Tässä esityksessä ei ainakaan synkistellä. Suosittelen!

Ravitkaahaan mieltä ja sielua nyt, kun siihen on hyvä mahdollisuus. Sen jälkeen jaksaa taas. 

Johonkin näistä eksyn viikonloppuna minäkin. Törmäillään!

Keskiuusmaalaisuus on mielentila

Rouva Sanan blogi käynnistyy ylevillä ajatuksilla: keskiuusmaalainen arki on mielentila. Vai onko?

Otan bloggaajan vapauden heti kärkeen käyttöön, ja listaan 10 hyvää syytä olla keskiuusmaalainen. Miltä kuulostaa?

1. Pieni, suuri Keski-Uusimaa: kompaktin kokoinen ja helposti hallittavissa - riippuu toki hiukan siitä, miltä suunnalta arkeaan katselee.

2. Tarpeeksi kaukana, mutta kuitenkin riittävän lähellä kaikkea – ainakin pääkaupungin sykettä.

3. Pääsääntöisesti edelleen hyvät kulkuyhteydet joka suuntaan. Paikallisliikenteestä ei toki voi edes puhua ja juna- sekä linja-autoyhteydet eivät vastaa HSL:n tuotantoa.

Jos kuitenkin Keski-Uudeltamaalta haluaa päiväksi pääkaupunkiin töihin tai illaksi metropolin sykkeeseen, se onnistuu. Tosin paluukyydistä yön myöhäisinä tunteina ei ole takeita

4. Ihana, rakas Tuusulanjärvi. Se ihastuttaa ja kesäisin muutaman viikon ajan aika usein myös vihastuttaa asukkaita. 

Järvi on kuitenkin valtaosalle keskiuusmaalaisia keidas ja loputon virkistyksen lähde – niin kesällä kuin talvellakin. Samaa mieltä lienevät myös ne lukuisat luistelijat, jotka vielä tänään (!) kiersivät järveä luistellen säätä - ja jäätä - uhmaten.

5. Monipuolinen kulttuurin mekka. Vaikka monet keskiuusmaalaiset ovat kyllästyneet kultakauden taiteilijoiden nostamiseen 2000-luvulla edelleen esiin, ei paikallisesta kulttuurista voida puhua ilman heitä: Ahoa ja hänen puolisoaan Soldan-Brofeldtia, Järnefeltiä, Halosta, Erkkoa ja Sibeliusta.

Silti keskiuusmaalainen kulttuuri sykkii myös tätä päivää. Siitä pitää huolen muun muassa koko joukko museoita niin Järvenpäässä, Keravalla kuin Tuusulassakin, kaksi ammatti- tai lähes ammattivetoista teatteria, yhtä monta laadukasta konserttitaloa sekä alueen taiteen perusopetusta tarjoavat opinahjot – unohtamatta kaikkia niitä taiteilijoita, kulttuuriammattilaisia ja kättentaitajia, jotka jatkavat edeltäjiensä hengenperintöä seudulla.

6. Pieni, mutta toimiva elokuvateatteri. Järvenpään elokuvateatteri ansaitsee ehdottomasti tulla nostetuksi kulttuuritarjonnasta erikseen omana mainintanaan, vaikka en elokuvien suurkuluttaja olekaan. 

En koskaan lakkaa hämmästelemästä, miten laadukasta elokuvatarjontaa keskiuusmaalaisille asukkaille on tarjolla aivan pääkaupunkiseudun kainalossa – paikallista elokuvakerhoa unohtamatta.

7. (Lähes) vertaansa vaille olevat palvelut. Harvaa kaupallista palvelua on enää etsittävä keskiuusmaalaisten rajojen ulkopuolelta.

8. Lyhyesti ja ytimekkäästi: luonto. Sitä seudulta löytää, jos haluaa – ja monet haluavat, Tuusulanjärven lisäksi.

9. Sopiva sekoitus kaupunkia ja maaseutumaista kuntaa; kuin jättiläismäinen kylä pääkaupungin kupeessa.

10. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisempänä: alueen asukkaat, ihmiset. Keski-Uusimaa on sopivasti sisäänpäin lämpiävä yhteisö, jonka piiriin kuuluvista erikoisen moni tuntee toinen toisensa. 

Henki tuottaa yhteisöllisyyttä, jonka varassa seutu lepää, ainakin osin.

Nyt tuli kehuttua, mutta ihan aiheesta. Keskiuusmaalaisuus lienee siis ainakin osittain mielentila.

Mutta puuttuuko listasta vielä jotain?