Riemukasta vappuviikonloppua!


Sitä Rouva Sana tässä vain, että - 



(Kuva: Pixabay)































riemukasta vappua - satoi tai paistoi! 


Tavataan jälleen ensi viikolla!


Raitis ulkoilma ravitsee mieltä ja sielua - ja muutama juoksuloikka siinä sivussa

Rouva Sana avautui hiljan täällä blogin puolella puolisalaisesta juoksuharrastuksestaan ja paljasti aikeensa osallistua toukokuussa järjestettävään Tuusulanjärven maraton -tapahtumaan.

Eräästä tämän rouvan mielestä aika, no yksinkertaisestakin liikuntaharrastuksesta tuli nelisen vuotta sitten hieman yllättäenkin mun juttu.

Miksi?

Kun sain tuoreena astmaatikkona liikkua kuntoni sallimissa rajoissa, pääkoppani oli riekaleina. Henkisesti.

Maalla asuneena ja kasvaneena olen aina liikkunut luonnossa, ja ulkoilma on ollut minulle henkireikä. Siksi ensimmäisenä hakeuduin ulos.

Kävelylenkkien myötä houkutus pistää jalkaa toisen eteen hieman vauhdikkaamminkin kasvoi, ja kumma kyllä, vaikka otin ensimmäiset juoksuaskeleet veren maku suussa ja kotipihalla pidättelin yhden jos toisen kerran lenkin jälkeen oksennusta, jossakin tuntui silti omituisella tavalla hyvälle.

Itsellenkin suureksi yllätyksekseni jatkoin uutta, pöljää harrastustani, enkä enää luovuttanutkaan.

Juoksemisessa yhdistyy oivallisella tavalla fyysinen liikuntasuoritus sekä ainakin minulle tärkeä raittiissa ilmassa liikkuminen. 

Sitä paitsi rapakuntoisena kunnon kohoamisen huomaa juoksemalla hyvin. Ei tarvita älypuhelimien juoksuohjelmia eikä sykemittareita, kun kropassaan aistii, että hei, mun kuntohan on kohonnut.

Hyvä olo ruokkii itseään, ja motivoi. Lajia tekee mieli jatkaa.


Kyllä tällaisissa maisemissa sielu ja ruumis lepää - vaikka hiukan rapakuntoisenakin.
Takana siintää Tuusulanjärvi.

Kun juoksemiseen on löytynyt jonkinlainen rutiini ja laji pääsääntöisesti taittuu ilman suurempia fyysisiä oireita (vrt. edellä mainittu), hyviä puolia löytää yhä lisää. 

Juoksemista voi harrastaa missä ja milloin vain, ympäri vuoden. Säällä kuin säällä, ainakin lähes.

Laji on myös edullinen. Kuukausi-, kausi- tai kertamaksuja ei peritä.

Kilometrien kasvaessa kunnollisilla varuisteilla on toki merkityksensä. Kun lajin aloittaa tavallisilla metsälenkkareilla ja -verkkareilla ja vaihtaa sen jälkeen juoksuvermeisiin, tietää kyllä miksi.

Juoksulenkkareilla matka taittuu kuin tanssi ja juoksuvaatteissa taas tuntuu kuin hikeä ei koskaan pintaan pukkaisikaan - vaikka pukkaahan sitä, ihan samalla tavalla kuin ennen.

Ero lenkkiin kunnon vermeiden kanssa verrattuna kirmaisuun ilman niitä on kuin on juoksisi yöllä ja päivällä. Usko pois, Rouva Sana tietää kokemuksesta.

Juoksuharrastuksen löytämisen jälkeen seuraavaksi suurin haaste on säilyttää into lajiin. Miten se onnistuu?

Sepä sitten onkin visainen kysymys, ja siitä lisää ensi viikolla. Sillä vappu on ovella.


T niin kuin tarina

Kun nainen on raskaana - tai  potee muuten vain vauvakuumetta - sanotaan, että hän näkee pelkästään isovatsaisia tulevia äitejä tai lastenvaunuja työntäviä tuoreita äitejä.

Voikohan samaa ajatusta laajentaa muuhunkin?

Eli siis, että jos törmää lyhyen ajan sisällä eri yhteyksissä yhteen ja samaan teemaan, onko niinku siihen liittyvää kuumetta?

Tai no, kerropa ihan vain, mitä mieltä sinä olet näistä?

  • Järvenpään teatterin Keltainen pallo -esityksessä alleviivataan, että ihmiset eivät halua, eivätkä osaa kertoa toisilleen tarinoita. Näytelmässä podetaan tarinavaetta.
  • Tapahtumatohtori julkaisee Instagram-tilillään kuvan, jossa etsitään tarinankertojaa Helsingin osakilpailuhin. Voittaja pääsee Kärsämäelle tarinaniskennän SM-kisoihin, mihinkäs muuallekaan.
  • Hiljaiset - eräänlainen päänavaus ilmoittaa keränneensä alkuvuoden ajan hiljaisuudesta ja yksinäisyydesta tarinoita.
  • Vapa Median blogipäivitys alkaa: Ihmiset pitävät tarinoista, ja päivityksen kuvituksena on itse herra William Shakespeare.
  • Kuukauden sisällä käteeni eksyy jo toinen tarinallistamiseen ja storytellingiin liittyvä teos.




Niin, että Rouva Sana ihan nyt vaan kysyy. Ja ihmettelee.

Eikä minulla tänään sitte muuta - tarinoista. Tai muustakaan.

Pöljimmät liikuntaharrastukset á la Rva Sana

Reipasta vappuviikon alkua Rouva Sanan ystävät!

Ja kiitos hei palautteesta! Olette huippuja ihan kaikki.

Rouva Sanan viime viikkoinen bloggaus osallistumisestaan elämänsä ensimmäiseen juoksutapahtumaan kirvoitti teistä monet antamaan kannustusta, mutta myös muuta palautetta.

Erityisesti Rouva Sanan pöljimpien liikuntaharrastusten listausta oli osan teistä vaikea niellä pureskelematta.

Nyt seuraa varoituksen sana: tänään laitetaan entisestään vettä myllyyn.

Koska Rouva Sanan lista ei päättynyt suinkaan juoksemiseen ja golfaamiseen, on se tasapuolisuuden vuoksi avattava tietysti kokonaan. Tällä kertaa perusteluineen, ole hyvä.

  1. Juokseminen: perustelut viime viikon bloggauksesta "Hinkata nyt lenkkaripohjia kävelyteillä päivästä ja viikosta toiseen, säällä kuin säällä." Kyllä, Rouva Sana itse harrastaa juoksemista, aktiivisesti.
  2. Golfaaminen: raahata kaksipyöräisen kärryn päällä turkasen painavaa lastia varta varten silotelluilla nurmihehtaareilla - koko päivän! Ei, Rouva Sana ei harrasta golfaamista.
  3. Laskettelu: vrt. edellinen kohta, laskea mäkeä varta vasten raivatuilla metsäaukioilla, jotka ovat kuin raiskioita puolet vuodesta. Eikö suomalainen luonto ja metsä kelpaa muuten? Kyllä, Rouva Sana laskettelee itse.
  4. Sauvakäveleminen: näyttää juuri siltä, mitä se on - tuulipukukansan harrastukselta. Kyllä, Rouva Sana sauvakävelee. Usein.
  5. Keilaaminen: hei oikeasti, milloin tätä lajia on alettu kutsua urheiluksi? Kyllä, Rouva Sana keilaa itse, erityisesti hyvässä seurassa.
  6. Biljardi: vrt. ed. perustelu. Ei, Rouva Sana ei taatusti töki kepillä palloja, mutta tunnustettava on, että rouvan autotallissa on silti tätä liikuntalajia edustavat välineet.
  7. Formulat (ja muu autourheilu): vrt. ed. perustelu. Tämän lajin pakkosyötöltä ei voi välttyä, vaikka fani ei olisikaan; ei tämä rouva ainakaan.
  8. Ravit: vrt. ed. perustelu. Ei, Rouva Sana ei todellakaan käy raveissa.
  9. Kouluratsastus: vrt. ed. perustelu. Ei, Rouva Sanan vapaa-aikaan eivät kuulu hevoset. Eikä ainakaan kouluratsastuksen muodossa.
  10. Curling: vrt. ed perustelu. Ei kuulu rouvan harrastuksiin.
  11. Ja bonuksena vielä muun muassa agility, frisbeegolf, darts, kriketti, kroketti, poolo, pingis - ja mitä niitä kaikkia nyt onkaan.
No niin, siinä se nyt on: Rouva Sanan pöljimpien liikuntaharrastusten lista (joista muuten monet kuuluvat olympialaisten lajikavalkaadiin...).

Mutta hei, ei mies - tai nais - lajia pahenna, jos ei laji harrastajaansa. Vai mitä?

Ja tarkkasilmäisimmät lukijat ehkä huomaavat, että niin se harrastaa tämäkin rouva - joka ei ole koskaan pitänyt itseään kovin liikunnallisena, saati urheilullisena - valtaosaa oman listansa lajeista. 

Itseironia. Tuo yksi parhaimmista huumorin lähteistä. Josta muuten vielä lisää lähiviikkoina, mutta silloin Anna Perhon uuteen kirjaan liittyvän bloggauksen yhteydessä. 

Laittakaahan jälleen palautetta ja kommenttia, sillä huomenna ollaankin jo ihan eri tunnelmissa. Heissan!


Pöljää puuhaa, mutta silti niin mahtavaa: juokseminen.

Suvirannan isännän muistelmia nyt kansien välissä

Luulitko, että Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä on jo kaikki kerrottu?

Ehei. Sadan vuoden takainen, valtakunnallisestikin poikkeuksellinen Tuusulanjärven kulttuurihenki elää yhä voimakkaana keskisellä Uudellamaalla.

Järvenpää-Seura julkisti eilen torstaina yhteistyössä Suvirannan nykyisen isännän Juhani Kolehmaisen kanssa laatimansa teoksen Tarinoita Tuusulanjärven rannalta - Suvirannan isännän Juhani Kolehmaisen kertomuksia ja esitelmiä taiteilijayhteisöstä.

Koska Kolehmaisen mukaan Suvirannassa on tanssittu aina, niin tanssittiin myös julkistamistilaisuudessa.

Kutsuvieraat näkivät otteen Keski-Uudenmaan Tanssiopiston Keton oppilaiden, Evemia Odde de Bonniotin ja Santeri Koivulan duetosta Askeleet kahdelle.

Esitys nähdään myös torstaina 7.5. Keton 25-vuotisjuhlassa Järvenpää-talolla, jossa kunnioitetaan samalla Sibeliuksen juhlavuotta. Esitys kantaa nimeä Sibeliuksesta Vuoreen.


Suviranta on olennainen pala Juhani Kolehmaisen henkilöhistoriaa.
Pysyvästi hän muutti perheineen Suvirantaan asumaan vuonna 1985.






























Tarinoita Tuusulanjärven rannalta - Suvirannan isännän Juhani Kolehmaisen kertomuksia ja esitelmiä taiteilijayhteisöstä -kirjan lähtökohtana ovat olleet nimensä mukaisesti Kolehmaisen erilaiset luennot vuosien ja vuosikymmenten varrelta. 

Järvepää-Seuran puheenjohtaja Tarja Vuokkovaara toteaa, että tarinoita on päässyt kuulemaan vain harva, mutta niihin on tallennettu merkittävä osa paikallista kotiseutuhistoriaa. Kirja on ollut siksi ainutlaatuinen projekti.

Kolehmainen itse sanoo, että päivä on suuri evenemangi. Hän kuitenkin toteaa jännittävänsä kirjan vastaanottoa.

- Suullisesti esitettynä riittää, että tarinat ovat kieliopillisesti hiukan sinnepäin. Pilkkujen paikoilla ei ole ihan niin suurta väliä kuin painetussa tekstissä.

Mutta kuka niistä pilkkujen paikasta lopulta piittaa, kun itse sisältö on timanttia tavaraa. 

Kuten Kolehmainen kirjan alkuteksteissä kertoo, Suviranta ja sitä ympäröinyt taiteilijayhteisö on ollut olennainen osa hänen elämäänsä pikkupojasta näihin päiviin.

Hän muistuttaa kuulleensa tarinoita menneestä ajasta ja tavanneensa jopa itse suuren osan taiteilijayhteisössä vaikuttaneista taiteilijoista.

Yksin ei tosin tästäkään kirjasta olisi tullut mitään. Kolehmainen painottaa saaneensa vaimonsa Anna-Kaisan kanssa suuren tuen Järnefeltin suvulta. 

Erityisesti valokuvia kirjaan on koottu paitsi Eero Järnefeltin perikunnalta myös Armas ja Arvid Järnefeltin sukulaisilta.


Järvenpää-Seuran puheenjohtaja Tarja Vuokkovaara sanoo ottaneensa ylpeänä vastaan Kolehmaisen toiveen kirjan julkaisemisesta.
- Kirja on tärkeä osa paikallista kulttuurihistoriaa, Vuokkovaara perustelee.































Mitä kirja sitten sisältää? 

Se sisältää muistelmia taiteilijayhteisön synnystä, Järnefeltin voimakkaista ja tiivistä perhesiteistä sekä Laura Järnefeltistä, Kolehmaisen äidistä, Kolehmaisen itsensä muistikuvin ja sanoin. 

Kirja avaa, mitä tarkoittavat leskoviitit, millaisia eläimiä Tuusulanjärven taiteilijakodeissa pidettiin tai miten juhannusta vietettiin 100 vuotta sitten.

Kirja loppuu - tai huipentuu - kauniisiin otteisiin Suvirannan vieraskirjasta vuosikymmenten varrelta. Kirja ulkoasusta vastaa graafikko Heli Tiensuu.


Juhani Kolehmaisen vaimo Anna-Kaisa Kolehmainen osallistui uunituoreen teoksen
toimittamiseen ja oikolukemiseen.


Että tarvitseeko tätä seuraavaa nyt enää edes painottaa? 

Teos on must-tuote jokaisen keskiuusmaalaisen kirjahyllyyn sekä ihmiselle, jolla on jo kaikki Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä.

Ja jokaiselle, joka yksinkertaisesti vain pitää kulttuurista ja historiasta.


Suviranta.


Tarinoita Tuusulanjärven rannalta - Suvirannan isännän Juhani Kolehmaisen
kertomuksia ja esitelmiä taiteilijayhteisöstä -teosta 
on saatavilla ainakin Järvenpään taidemuseosta sekä 
ensi lauantaina 25.4. Järvenpään kevätmarkkinoilta.
Kirja tulee myyntiin myöhemmin muun muassa Suomalaiseen kirjakauppaan, 
lounaskahvila Tyyniin, Lentävään Lapaseen sekä sekä Ainolaan.


Ja yksi menovinkki kevätmarkkinoiden kylkeen.
Järvenpää-Seuran 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi seura tarjoaa elokuvateatteri Studio 123:ssa Vanhoja rainoja Järvenpäästä -esityksen lauantaina 25.4. klo 12.
Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Kahvitarjoilu.



Kulttuuririkasta kevätviikonloppua ystävät!

Hei mä juoksen

Nyt se on sitte tehty.

Rouva Sana on ilmoittanut Facebookin puolella julkisesti lähtevänsä mukaan toukokuussa järjestettävälle Tuusulanjärven maratonille.

Tarvitseeko seuraavaa edes mainita. Kerta on minulle ensimmäinen.

Kaikki Rouva Sanaa Instagramissa seuraavat tietävät puolisalaisesta harrastuksestani, mutta täällä blogin puolella en ole aiheesta kirjoittanut.

Ehkä siksi, että olen aina pitänyt itseäni aina antijuoksijana. Siis sellaisena, jonka mielestä juokseminen on pöljää puuhaa golfaamisen ja muutaman muun "urheilulajin" lisäksi.

Hinkata nyt lenkkaripohjia kävelyteillä päivästä ja viikosta toiseen, säällä kuin säällä. Ihan mitä tahansa muuta, mutta juoksemista. Ei kiitos, se ei ole minun juttuni.

Kunnes nelisen vuotta sitten sairastuin astmaan.




Olen ollut liikunnan sunnuntaiharrastaja. Olen tanssinut, harrastanut pitkän siivun erilaista ryhmäliikuntaa, käynyt kuntosalilla, hiihtänyt, luistellut ja ennen astmaa ehtinyt opetella laskettelemaankin, mutta olen vaihtanut aina lajia lennosta.

Astman myötä kaikki pienikin liikkuminen pysähtyi osaltakin kuin seinään. Olin niin huonossa kunnossa tuore astmaatikko voi olla. Yksinomaan muutaman rappuaskeleen nouseminen sai keuhkot pullistumaan suuhun ja päähän.

Kokemus oli totaalisen pysäyttävä: nelikymppisestä kahden kouluikäisen lapsen äidistä tuli kertalaakista rintaansa painava vanhus.

Kun sain hoitoa ja tervehdyin, päätin, että jos vointini on jatkossa yhtään minusta kiinni, en enää astmastani kärsi. Ja kuten kaikki astmaatikot tietävät, liikunta ja hengästyminen tekevät hyvää kunnon sallimissa rajoissa.

Niin Rouva Sanasta tuli - tsadaa - juoksija.

Ja sitten joogaaja.

Ja no, myös aktiivinen ryhmäliikunnan harrastaja.


Tuusulanjärvi huhtikuussa 2015. Lenkkimaastoni, ja tulevan juoksutapahtuman maisemia.







































Suurimman herätyksen juoksemiseen koin, kun oivalsin, että vähempikin riittää.

Minun ei tarvitse juosta Tuusulanjärveä ympäri jolkottavien maratoonareiden tahdissa vaan voin lenkkeillä kulahtaneissa verkkareissani ja verkkarotsissani vauhdissa, johon kuntoni antaa myöten.

Eikä se kolmisen vuotta sitten juuri antanut. Aloitin juoksemisen rehellisesti sanoen kävelemisellä, sillä muuhun keuhkoni eivät taipuneet.

Ryhdyin juoksemaan keväällä ja asetin itselleni tavoitteekseni juosta viisi kilometriä yhteen putkeen ennen lumen tuloa samana vuonna. Tavoite toteutui noin viikkoa ennen ensilunta..

Vau sitä onnen tunnetta! Keuhkoni eivät revenneetkään.

Keski-ikäistyneet jalkani jaksoivat kuljettaa lasteni paisuttamaa kroppaani, enkä luhistunut jalkojeni alle. Mikä euforian tunne!

Koskaan ei siis pitäisi sanoa ei koskaan.

Silloin tiesin, että juokseminen on sittenkin minun juttuni. Maailman ehkä noin kolmanneksi pöljimmästä liikuntaharrastuksesta tuli osa Rouva Sanaa.

Miksi?

Siitä ja monesta muusta juoksemiseen liittyvästä kerron seuraavan kuukauden aikana. Pysy mukana.


Kertokaa ihmiset toisillenne tarinoita!

Facebookin ja Instagramin puolella Rouva Sanaa seuraavat tietävät, että kävin viime perjantaina ensi-illassa katsomassa Järvenpään teatterin Keltainen pallo -esityksen.

On pakko todeta jo heti alkuun: vahvasti keski-ikäisenä kahden teini-ikäisen (tai no, toinen juuri sitä lähestyvän) lapsen äitinä, mutta täysin ulkopuolisena tunsin suunnatonta iloa ja ylpeyttä tästä nuorten teatterilaisten esityksestä.

Keski-Uudellamaalla ja Järvenpäässä on huikaisevan taidokas ja kyvykäs tulevien kulttuuriammattilaisten joukko. Seudun vahva kulttuuriperinne teatterin osalta jatkuu näiden nuorten myötä. Se on tunne, jota mielellään kantaa näin sanailevanakin rouvana.

Niin, Keltainen pallo on tosiaan Järvenpään teatterin 13-19-vuotiaiden nuorten esitys.

Se on osa valtakunnallista Nuori näyttämö -hanketta, ja yksinomaan pääsy siihen on jo näytelmän nuorille suuri asia. Näytelmän on käsikirjoittanut hanketta varten Tuomas Timonen.

Klikkaamalla edellä olevia linkkejä löydät aiheesta lisää tietoa.

Näytelmä alkaa Rouva Sanaan uppoavalla ongelmanasettelulla: ihmiset eivät kerro, he eivät enää osaa kertoa, toisilleen tarinoita. Näytelmässä podetaan tarinavaetta.

Miksi se on ongelma?

Kuten Keltaisessa pallossa vahtimestarin roolissa esiintyvä Severi Joukainenkin sanoo, ihmiset ovat jo ammoisista ajoista lähtien kertoneet ja kuunnelleet tarinoita.

On istuttu leiritulen äärellä, rauhoituttu ja kuunneltu. Tarinat siirtävät historiaa ja tietoa uusille sukupolville. Ne luovat yhteisöllisyyttä, sitovat ihmiset toinen toisiinsa.

Ilman tarinoita ja niiden kerrontaa ihmiset ovat vain joukko tyhjiä kuoria, jotka eivät koskaan kohtaa toinen toisiaan.

Keltainen pallo on samanniminen näytelmä näytelmässä. Teatterilaisilla (Ada Kalliomäki, Vilma Kärkkäinen ja Mari Valtonen) on sen työstämisessä ongelma. Jokin on mennyt pieleen, kun näytelmä ei kiinnosta ensi-illan alla ketään.

Näytelmän harjoitukset keskeytyvät, kun teatteriin syöksyy kahdeksan pääosin eri taustan omaavaa ihmistä. He haluaisivat tavata ohjaaja, käsikirjoittaja Kristian Smedsin, mutta se ei onnistu.

Keltaisen pallon ohjaaja (Vilma Kotro) kuitenkin kiinnostuu sisäänastuneista erikoisista hahmoista. Sellaisia he ovatkin.

Vai mitä sanot näistä?

Katkera vanhus (Janina Jääskeläinen), rehellinen työmies (Sonja Korhonen), yksinhuoltajaäiti (Riikka Saarinen), Lapin tyttö (Emmi Vesterinen), peräkammarin poika (Samuel Yliranta) ja kolme pissistä (Vilma Crosby, Moona Oikarinen ja Katarina Uhlenius).

Ohjaaja ottaa tyypeistä selvää, ja selviää, että heistä jokainen ovat rooliensa vankeja. Mutta millä tavoin? Ja mitä asialle täytyy tehdä?

Rouva Sanan on todettava rehellisesti: loppua kohden hetkittäin unohdin istuvani teatteria harrastavien nuorten esityksessä.

Näytelmä sisältää onnistuneita ja taidokkaita roolisuorituksia sekä rohkeaa itsensä haastamista ja peliin laittamista teatterin keinoin. Se kannattaa, sillä kokonaisuudesta tulee raadollinen ja puhutteleva, mutta ehdottomasti nautittava ja herättävä kokonaisuus.

Erityiskiitos on annettava teatterin "aikuisosastolle": ohjaajina toimineille Ville Mustoselle sekä Minna Lundille unohtamatta äänissä, valoissa ja muissa efekteissä vaikuttaneita Kalle Tahkolahtea ja Olli Tammista.

He ovat jättäneet merkittävän kädenjäljen nuorten hyväksi.

Tässä kohtaa on muuten vielä hyvä huomioida, että teatteri suosittelee esitystä vain yläkouluikäisistä ylöspäin. Huomautus on aiheellinen. Nuoremmille katsojille näytelmä voi olla teemaltaan vaikea ja hankalasti hahmotettavissa, esityksenä jopa pelottavakin.


Teatterin vahtimestari (Severi Joukainen) kuljettaa Keltaisen pallon tarinaa eteenpäin, ja oivallisesti kuljettaakin.
(Kuva: Järvenpään teatteri)


Erityisen onnekas Rouva Sana oli perjantaina päästessään oman 13-vuotiaansa kanssa - no rehellisyyden nimissä pienen vastuksen jälkeen kyllä - pitkästä aikaa kahden teatteriin.

Esityksen jälkeen junioria kiinnosti eniten, mitä roolit ylipäätään ovat, miksi näytelmän henkilöillä on sellaiset roolit kuin heillä on ja mitä haittaa niistä on. Miksi meistä tulee rooliemme vankeja?

Teini-ikäiset ovat siinä haastavaa porukka, että kysyipä heiltä mitä tahansa maan ja taivaan väliltä vastauksia on suunnilleen kolme: emmä tiiä/muista. ihan ookoo tai emmä osaa sanoa.

Tai no, on niitä muutama muukin, mutta jätän ne tässä yhteydessä nyt mainitsematta.

Siksi Rouva Sana oli huikaisevan yllättynyt, kun juniori vastasi esityksen jälkeen: olisi se voinut kestää pitempäänkin!

Siis mitä?!

Tuo, jos jokin, on paljon sanottu nuoren suusta - ja Rouva Sanan tulkinnan mukaan muuten erittäinen myönteinen palaute.

Hyvä JäTe-nuoret :)!


Mitä meidän on tehtävä kantamillemme rooleille? Mitä meistä tulee, jos kannamme niitä lopunikämme?
Tätä pohtii Keltaisen pallon näyttelijä (Mari Valtonen) yksinhuoltajaäidin lapsi sylissään.




























Keltaisen pallon seuraavat esitykset Järvenpään teatterissa huomenna keskiviikkona 22.4. ja torstaina 23.4. klo 18. Esityksiä lauantaihin 9.5. asti. Lisätiedot www.jarvenpaanteatteri. fi. 

HUOM! Esitys on K-13. 

Hyvä kasvaa -maine kiirii ministeritasolle asti

Totta kai muutaman päivän päästä koittavat eduskuntavaalit saavat ehdokkaat kiinnostumaan yhdestä jos toisesta asiasta, johon ei kesken eduskuntatyön ehkä muutoin löydy sopivaa aikaa.

Silti sen enempää Järvenpäässä kuin koko keskisellä Uudellamaallakaan ei käy yleensä ruuhkaksi asti ministeritason vieraita.

Ja sen kerran kun käy, harvemmin heitä kiinnostaa vapaaehtoistyö tai mikään muu siihen pohjautuva.

No, toisin oli tänään tiistaina, kun puolustusministeri Carl Haglund saapui omasta aloitteestaan vierailulle Seppälän taloon Järvenpäähän ja tutustui Hyvä kasvaa Järvenpäässä -asukasliikkeeseen.

Myös Rouva Sana oli kutsuttu todistaamaan tapahtumaa.

- Teidän maineenne on kiirinyt kauas, Haglund perustelee käyntiään asukasliikkeen aktiivien Marja Nousiaisen ja Erja Mähösen esitellessä Hyvä kasvaa -toimintatapaa.


Puolustusministeri Carl Haglund vieraili Seppälän talossa ja tutustui Hyvä kasvaa Järvenpäässä
-asukasliikkeen toimintaan. Ministeriä vastaanottamassa olivat Marja Nousiainen ja Erja Mähönen.


Puolustusministeri Carl Haglundille tarjottiin Seppälän talossa kahvila ja pullaa.























Kyrölässä sijaitseva Seppälän talo on asukasliikkeen asuttama  - tai paremmin sanottuna ehkä huushollaama. Asukasliike on saanut talon käyttöönsä kaupungilta, ja remontoinut ja kalustanut sen.

Vahvan historian alueella omaava kiinteistö on nyt kaikkien kaupunkilaisten käytössä, ja jokaisella on mahdollisuus hyödyntää ja vuokrata sitä erilaisiin käyttötarkoituksiin hyvin muodolliseen hintaan.

Mutta on asukasliike saanut myös paljon muuta hyvää Järvenpäässä aikaan, ja Haglund antaa arvoa sille: matalan kynnyksen toiminnalle, asukasaktiivisuudelle, yhteisöllisyyden kasvattamiselle kaupungissa.

Sille, että asioille mieluummin tehdään itse se, mitä voidaan sen sijaan, että annetaan toistuvaa negatiivista palautetta. Siis suomeksi sanottuna rutistaan nurkan takana.

- Yhteisöllisyyden merkitystä ei voi korostaa koskaa liikaa, Haglund pohti Järvenpäässä.

Puolustusministerin vierailu Järvenpäässä oli avoin kaikille, ja tilaisuuteen otti osaa reilut parisen kymmentä vierasta.






















































On Haglundilla omakin lehmä ojassa vierailunsa suhteen.

Puolustusministeri paljastaa omaavansa järjestötaustaa ja olleensa talkooaktiivi. Siis eräänlainen hyvän kasvattaja omassa mittakaavassaan.

Häntä kiinnostaa, miten vapaaehtoistöitä hoidetaan aidan takana, kotinurkkien ulkopuolella.

Lämmin muisto vierailusta Haglundille todennäköisesti ainakin jää. Asukasliikkeen aktiiveista Päivi Turtia sanoo löytäneensä kätköistään hiukan kuin sattumalta erähenkistä sukkalankaa.

Ja kas, puolustusministeri saa asukasliikkeeltä kiitokseksi käynnistään villasukat. Niille on Haglundin mukaan käyttöä metsästysretkillä.

No, ja ehkä niitä ennen muutamilla turuilla ja toreilla.


Asukasliikkeen toimintatapa kiinnosti puolustusministeri Carl Haglundin lisäksi myös muita vieraita.


































Lue lisää puolustusministerin vierailusta Hyvä kasvaa Järvenpäässä -asukasliikkeen blogista

Jossain on kevät ja toisaalla talvi

Suomi on ehkä pieni, mutta julmetun pitkä maa.

Sen ymmärtää vuodenaikojen vaihtuessa ja erityisesti talven kääntyessä kohti kevättä.































Viikonloppuna niin Rouva Sana kuin useat teistä blogin lukijoistakin bongasimme kotinurkilla tukun kesän merkkejä: muun muassa kiuruja, kimalaisia ja nokkosperhosia.

Ja toisaalla Suomessa lumi vasta sulaa.

Nämä keväiset lumimaisemat on ikuistettu Rouva Sanan pääsiäismatkalta pohjoisesta. Vaikka kuvia hallitsee lumi ja jää, on maisema aika kaunis silti, vai mitä?









Ja hei, nyt on Autokin palannut Jyväskylästä takaisin Rouva Sanan kotipihaan...

Aurinkoista kevätviikkoa!




Kyllä, autoonkin voi kiintyä

Rouva Sanan ystävä pohti pääsiäisen jälkeen Facebookissa, voiko omaan autoon kiintyä? Hän oli myynyt autonsa tarpeettomana pois, ja tunsi pian sen jälkeen ikävää autoaan kohtaan.

Jos Rouva Sanalta kysytään, kyllä voi.

Rouva Sanan menopeliin liittyy valtava määrä tunteikasta elämää. Se saapui perheeseemme samaan aikaan kuin uusi kotimme ja uusi perheenjäsenemme.

Samana keväänä kolmihenkinen perheemme muutti omakotitaloon ja vaihtoi vanhan rakkineensa nykyiseen.

Auton piti olla tilava: sinne piti mahtua kahdet rattaat. Pari kuukautta menopelin hankkimisen jälkeen perheemme kasvoi nelihenkiseksi.

Sittemmin samalla autolla on käyty kesälomamatkalla Tallinnassa ja pohjoisen perukoilla kymmeniä kertoja. Siellä on naurettu, itketty, kiljuttu ja parannettu maailmaa.

Autossa on nukuttu satoja kilometrejä, luukutettu nupit kaakossa kuumimpia listahittejä, pissattu housuun ja oksennettu.

Sen penkeillä on istuttu märän uimapuvun kostuttamilla takapuolilla. Sen penkkeihin on tarttunut rusinoita ja keksin muruja. Sillä on kuljetettu isoäitiä, jota ei enää ole.

Siksi ensimmäisen kerran koin tuskaa, kun satuin todistamaan pysäköintipaikalla, kun nuori tyttö kolhi parkissa ollutta autoamme. Muistan edelleen sen äänen, joka syntyi, kun pelti työntyi auton sisään.

Voin vannoa, että silloin ei naurattanut. Ei yhtään. Päinvastoin. Tuli suru.

Melkein kuin kaveria olisi satutettu. Silloin autosta tuli The Auto.


(Kuva: Pixabay)



























Surua tunsin myös pääsiäisenä, kun sama menopelimme hiipui ykskaks, kesken ajon Vaajakosken liikenneympyrään noin 10 kilometriä ennen Jyväskylää.

Auto vain lakkasi liikkumasta.

Pääsiäisruuhka oli kiivaimmillaan ja kohti pohjoista suunnanneet ajoneuvot - jonne siis meidänkin suunta oli - suihkivat molemmin puolin ohitsemme. Meidän automme sen sijaan vain oli: kuin hengeton musta kuori tien reunassa.

Aluksi tuli huoli perheestä: miten nelihenkinen, pohjoiseen pääsiäisloman viettoon suunnannut perhe selviää pakaasiensa kanssa keskeltä ei-mitään jonnekin? Ihan minne vain, missä on ihmisiä muuallakin kuin ohiajavissa autoissa ja katto pään päällä.

Sitten alkoi suututtaa. Että iäkkään menopelimme pitikin hiipua juuri silloin, pääsiäisenä, jolloin jokikinen savu ja torppa oli suljettu seuraavan viikon tiistaihin asti.

Myöhemmin alkoi naurattaa. Konepellin alle kurkki niin mieheni, Tiepalvelun mies kuin hinauspalvelun mies, mutta kukaan ei ymmärtänyt reilun kymmenen vuoden takaisen auton sisäistä sielun elämää.

Ei muuten ymmärtänyt se autokorjaamonkaan mies, joka otti ystävällisesti automme ylitöinä vastaan viimeisenä avoinna olevana autopajana Jyväskylässä.

Siellä se rakas kotteromme yhä on: Keski-Suomessa, kaukana kotoa.

Niin, siis siltä auto nimittäin alkoi lopulta tuntua: tärkeältä. Joltakin, joka on osa perheemme historiaa.

Kun auto kyhjötti Vaajankosken liikenneympyrässä ja odotti hinausta, tuntui kuin ystävä olisi sairastunut.

- Koeta jaksaa! Tulemme hakemaan sinut kotiin, kun olet taas terve! huikkasimme tyttäreni kanssa autollemme, kun se pääsi hinausauton kyytiin kuin ambulanssiin ikään.

Eli kyllä. Kyllä autoon(kin) voi näköjään kiintyä.

Vaikka autohan se vain on.

Tietysti.

So sorry, journalismi muuttuu - myös sisällöntuottamiseksi

Toimittaja, Ylen Aamu-tv:n juontaja Sanna Ukkola julkaisi eilen tiistaina blogikirjoituksensa Kun media myi sielunsa, jossa hän oli huolissaan journalismista ja journalistisen maailman muuttumisesta yhdeksi suureksi mainokseksi.

Tekstissään Ukkola asetti piikkinsä kärjen mainostajien ja journalistien rinnalle yhä merkittävässä määrin nousseisiin sisällöntuottajiin ja heidän sisältöyhteistyöhönsä ilmoittajien kanssa.

Sillä mitä siitä tulee, kun ilmoittajia ei kiinnosta enää kunnon ehta journalismi vaan sisällöntuottajien hassunhauska ja ammattitaidoton viihdehömppä ilman kriitiikin häivää?

Ukkolan blogikirjoitusta ei ole sisällöntuottajien keskuudessa nielty purematta. Kirjoitukseen ehti ottaa eilen jo kantaa Enthusiastin toimitusjohtaja Aku Varamäki.

Varamäki on muun muassa reilu viikko sitten toteutetun sisällöntuottajien valtakunnallisen Ping Helsinki -tapahtuman yksi järjestäjistä.

Samalla, kun Ukkola kantaa blogikirjoituksessaan huolta journalismin muuttumisesta mainokseksi, hän tekee yhden virheen: hän niputtaa yhteen kaiken verkossa ja sosiaalisessa mediassa toteuttavan sisällöntuotannon.

Ukkola unohtaa, että nipussa ovat niin tubettavat alakoululaiset ja blogia ylläpitävät heppatytöt (anteeksi vain heppaharrastajat, ei millään pahalla, Rouva Sana itse jopa lukee yhtä heppatytön blogia..) kuin journalismin murroksen vuoksi sisällöntuottajiksi siirtyneet - usein jopa pitkän työuran tehneet - (aikuiset) ammattitoimittajat.

Jos tämä sama ammattitoimittaja tuottaa omiin tai toisten, mutta muiden kuin mediatalojen somekanaviin sisältöä, mikä laatu työssä kärsii?

Jos journalistin ohjeensa tunteva ammattitoimittaja harjoittaa blogissaan kaupallista yhteistyötä naistenlehtien tapaan, mikä uskottavuus juttujen taustalla on koetuksella?

Kun Rouva Sana kirjoittaa lähes 20 vuoden toimittajauran jälkeen juttuja omaan blogiinsa, ovatko ne vähemmän arvostettavia tai uskottavia kuin, jos sama juttu julkaistaisiin painettuna Helsingin Sanomissa tai vaikkapa Keski-Uusimaassa?

Toivon sydämestäni, että ei.


Kuva on IAB Finlandin verkkosivuilta. Järjestö on laatinut useampia erilaisia yhteistyöoppaita
eri kanavien sisällöntuottajille ja ilmoittajille.

























Ammattitoimittajana olen aika ajoin jo kyllästynyt journalistisen alan sisällä käytävään keskusteluun, jossa valitetaan vuosi toisensa jälkeen mainostajien tyhmyyttä ja kyvyttömyyttä arvostaa kunnon journalismia - ja kun ne maksumuuritkaan eivät tuo sitä onnea.

Ja että nuoret tulevat ja nappaavat temppu- ja räkänauruvideoillaan viimeisetkin mainoseurot journalistien nenän edestä. Ala on kaaoksessa, ja se on aina muiden syy!

Kun ei ole enää itse kaiken ytimessä, sitä näkee ilmeisesti paremmin kauas: hyvät toimittajakollegat, juna meni jo.

Journalistisen alan olisi pitänyt muuttua 10 vuotta sitten - tai viimeistään, kun Facebook löi itsensä Suomessa läpi.

Ehkä seuraava on journalistisella alalla yhä edelleen yllätys: mainosjätit, kuten Ukkola kirjoituksessaan toteaa, kuitenkin kiikuttavat markkinointieuronsa sinne, missä on jotain uutta ja suurta yleisöä kiinnostavaa.

Sisällöntuottajat tarjoavat nyt jotain sellaista, johon ei journalistinen ala ole kyennyt pitkään aikaan vastaamaan.

Siksi tuntuu kummalliselta, että journalistisella alalla jaksetaan vinkua mainoseurojen siirtymisestä sisällöntuottajien julkaisukanaviin - ja vielä paheksua tätä.

Tilanne on yhtä epätoivoinen kuin puolisoilla, jotka hakevat avioeroa toisen pettämisen vuoksi.

Vielä avioeron tultua voimaan puolisoista petetty roikkuu ex-puolisonsa uuden kotioven kahvassa ja lupaa exälleen tähtiä taivaalta, kunhan hän ei vain muuttaisi.

Moni ilmoittaja ja mainosjätti on kuitenkin muuttanut jo - ja ovi käy lähitulevaisuudessa yhä tiheämpään.

Eikä meistä kukaan, sen enempää Ukkola kuin kukaan mukaan voi tilanteelle enää mitään.

Siksi enemmän huolissani olisin siitä, että ala sisällöntuottajien puolella on täysin lapsenkengissä. Vaikka ilmoittajien ja sisällöntuottajien välistä yhteistyötä on yritetty hioa laatimalla yhteisiä pelisääntöjä, meno on edelleen villiä ja vapaata.

Ilmoittajat maksavat jutuista ja markkinointiyhteistyöstä sisällöntuottajille, jos maksavat - tai maksavat, mitä maksavat.

Jokainen ammattijournalisti tietää, että asuntolainan lyhennyksiä ei makseta niillä kuuluisilla vehnäjauhopusseilla tai meikkinäytteillä. Tällaisista palkkioista on turha olla kenellekään kateellinen.

Onneksi moni kuitenkin jo maksaa ja asianmukaisesti. Ja muuten mielenkiintoista kyllä, useat paremmin kuin mediatalot tänä päivänä ammattitoimittajille.

Huolissaan olisin myös niistä lukuisista ilman vastuullisia aikuisia olevista alaikäisistä lapsista ja nuorista, joiden massoja ympärilleen keräävät julkaisukanavat kiinnostavat ilmoittajia kuin kevätkuutamolla kissoja.

Tässä on onneksi muun muassa Ukkolankin mainitsema Töttöröö tehnyt esimerkillistä ja vastuullista yhteistyötä, ja toiminut välikätenä nuorten sisällöntuottajien ja mainostajien kanssa.

Maailma muuttuu ja journalistinen ala sen mukana.

Se ei tarkoita kuitenkaan journalismin tuhoa tai sen peittymistä täydelliseen mainostulvaan vaan sitä, että journalismia sen varsinaisessa merkityksessä tuottaa jatkossa yhä entistä marginaalisempi joukko.

Ja ne muut journalistit sitten? He tekevät, mitä tekevät.

Vaikkapa sitten niitä hassunhauskoja YouTube-videoita - sisällöntuottajina.

Ei mikään muu - paitsi joutsenparvi


"Omituista todeta, 
että mikään muu maailmassa ei vaikuta minuun yhtä lailla kuin nämä joutsenet 
+ kurjet + metsähanhet.  
Niiden äänet ja olemus." 

Jean Sibelius 
24.4.1915




Yllä oleva Ateneumin Sibelius-näyttelystä nappaamani säveltäjämestarin päiväkirjamerkintä lähes päivälleen sadan vuoden takaa kumpusi Rouva Sanan mieleen varhain tänään aamulla pyörälenkillä.

Äänet kuuluvat kaukaa. Oli pakko pysähtyä ja katsoa ympärille. Pian niiden olemus piirtyi Tuusulanjärven yllä taivaan kanteen. 

Ne liihottivat kailottaen ylitseni - ja jatkoivat matkaa kohti pohjoista.


Joutsenet. 


Aina yhtä uljas ja kaunis näky, johon ei vain kyllästy koskaan.


Levollisia pääsiäispyhiä!

Niin, että sitä minä tässä vain -
Rouva Sana pakkaa nyt pelit ja vehkeet ja lähtee pääsiäisen viettoon pohjoiseen.
Instagramiin saattaa sujahtaa muutama kuva loman aikana.

Palataan jälleen ensi viikolla!

Aurinkoista pääsiäisen aikaa ja levollisia pyhiä!



Puoli viiden aamu on ihan ping

Hiukan vakavahkon alkuviikon jälkeen Rouva Sana tarjoilee sinulle iloisia tunnelmia, sillä PING Helsinki ansaitsee sen.

Tapahtumassahan oli oikeasti kivaa!

Kuten Rouva Sana totesi eilen: kun joutuu heräämään aamulla kello puoli viisi, päivästä ei voi olla huono.



Inna-Pirjetta Lahti etsii aamuvarhaisella Länsisatamassa pingiläisille maihinousukortteja.
Takana on Johanna Uimonen Eckerö Linelta ja vasemmalla Demi Aulos Kiljuva pikkunälkä -blogista.



























Meidät pingiläiset lastattiin varhain aamulla Helsingistä kohti Tallinnaa seilaavaa Ecekrö Linen Finlandiaa ja Tallinnassa Solo Sokos Hotel Estoria -hotellia.

Oih, tästä Rouva Sana tykkää: Solo Sokos Hotel Estorian jokainen huone sisältää tarinan.



Eikä tämäkään hassumpaa ole: väriä hotellihuoneessa!



Solo Sokos Hotel Estorian aula on värikäs sekin.


Iltapäivällä pyrähdimme Kalamajan alueelle - joka on muuten Tallinnassa juuri nyt kuuminta hottia, tosin ollut varmasti jo jonkin aikaa - sekä Energian Oivalluskeskukseen, joka muistutti meikeläistä Heurekaa.

Mutta nyt seuraa tämän stoorin uskomattomin juttu: Rouva Sana on tanssinut balettia.

Juu-u, luit ihan oikein.

Rouva Sana laittoi nilkoilla koreasti elämänsä ensimmäisen kerran Tasapisi Tasakaal -tanssistudion tanssinopettajan ja entisen balettitanssijan Katre Unt-Lidmesin johdolla.

Tyylikkäästi farkuissa, kuinkas muutenkaan...


Rouva Sanan kuusi bloggaaja-  ja nyt myös balettikollegaa
sekä keskellä balettitanssiopettaja Katre Unt-Lidmes Tasapisi Tasakalaa -tanssistudiosta.




























Ja päiväohjelman väliin mahtui tietoa, paljon mielenkiintoista tietoa sosiaalisen median kanavista sekä sisällöntuottamisesta.

Norjalainen instagrammaaja Ida Skivenes kertoi someurastaan ruokataiteilijana.




Löytöretkeilijä Pata Degerman kertoi, miten unelmista tehdään oikeasti totta.





































Mahtui päivään myös uusia kohtaamisia, iloista puheensorinaa, paljon halauksia, naurua, jakamista - ja no, kohtuullisen paljon hyvää syömistä.


Tästä kuvasta bongaat taatusti monta sinullekin tuttua bloggaajaa ja somettajaa,
ainakin, jos he ovat paljastaneet kasvonsa - tai tunnusvärinsä - sinulle ;).





























Ja tästä Oivalluskeskuksessa otetusta kuvasta bongaat tuttuja samoin: vasemmalla muun muassa Justimusfilmsin pojat ja
heidän välissään instagrammaaja @kpunkka. Oikealla ovat muun muassa Lähiömutsi- sekä Cocoa etsimässä -bloggaajat.
























Ja hei tähän loppuun vielä yksi myönteinen uutinen sinulle, joka olet seurannut Rouva Sanan PING Helsinki -tarinointia viikon aikana.

Ei mitään niin olkapäät lysyssä huokaistavaa, ettei jotain ilosta hihkuttavaakin.

Mahtuu piskuiseen maahamme myös myönteisiä esimerkkejä bloggaajien kanssa sisältöyhteistyötä tekevistä yrityksistä. Sellainen on muun muassa kotimainen Lumene, joka suunnittelee ja tilaa etukäteen bloggajilta ostettavia (!) juttuja.


Lumene muisti naisvieraita myös laivalla.







































Miten Lumene tekee sen? Se onkin toinen tarina se. Siitä ehkä enemmän joskus toisella kertaa.
































Sillä tämä tarina päättyy nyt tähän, ja tämän rouvan katse kääntyy kohti pääsiäistä!