On toukokuu ja minusta näkee sen





"Ota minut sinun uniin,
vaikka nousen toisiin juniin.
Nyt on toukokuu ja minusta näkee sen.

Kun tulen kiinni sinuun,
jumalatkin uskoo minuun, 
vaikka itse aina usko en."




Juice Leskisen legendaarista klassikkokipaletta hieman mukaillen:

aurinkoista toukokuun viimeistä viikonloppua
ja riemukasta suven suloa kaikille kesälaitumille kirmaaville!






Kuvien valloittavat lampaat löytyvät Vanhankylänniemestä kartanon mailta Järvenpäästä. Käy ihastumassa.

Yhden rikkaruoho on toisen gourmet

Omat sanat tulevat Vanhankylänniemessä Järvenpäässä todistettua oikeiksi: kauniimpaa vuodenaikaa Suomessa ei ole kuin kesään heräävä toukokuu.

Hiljan täyteen lehtiloistoonsa puhjenneet koivut, tuomet, pajut ja vähitellen kukkaloistonsa päättäneet vaahterat suhisevat vaimeasti Tuusulanjärven rannassa.

Korkealla männynlatvassa mustarastas laulaa niin, että korviin sattuu. Kauempana vastaa satakieli. Kallion kupeesta erottuu juuri ja juuri lampaiden määkiminen.

Pienen metsän kainalossa, vuohenputkien ja päätään nostavien kielopeltojen keskellä, olotila on syystä epätodellinen. Keskelle tätä kaikkea luonnon näytelmää voisi vain jäädä.

Istumaan. Olemaan. Kuuntelemaan. Hengittämään.

Ja keräämään vaikkapa villiyrttejä.
Top chef Jouni Toivanen vetää Järvenpäässä villiruokakursseja ja opastaa luonnosta löytyvien yrttien saloihin.































Yhden romu on toisen aarre, sanotaan. Samaa ajatusta voi soveltaa myös villiyrtteihin. Yhden rikkaruoho on toisen gourmetherkku.

Sillä siitähän hortoilusta on lopulta kyse.

Edes Rouva Sana ei osannut aavistaa, miten lähes joka toinen kasvi, joka jää metsäretkellä (tai kotipihalla) jalan alle, on lopulta hyvää arkiruokaa, usein ihan sitä gurmeeta. Ympäristöään pitää osata katsoa vain oikein silmin.

Ja nyt Rouva Sana ainakin hetken osaa, sillä olen saanut kutsun Järvenpäässä asuvan top chef Jouni Toivasen villiruokakurssille.

































Se alkaa villiyrttien keräämisellä. Sillä on sääntö numero yksi: villiyrteistä tehtävän ruoan tulee olla tuoretta, joten se kerätään itse.

Mutta vielä ei ole lupa aloittaa. On myös sääntö numero kaksi: tunne jokamiehenoikeudet.

Suomessa oikeudet ovat poikkeukselliset ja villiyrttien keräämiseen on kaikilla mahdollisuus. Sen sijaan puita ja pensaita eivät oikeudet koske, eivät edes pieniä silmuja tai kerkkiä. Siihen tarvitaan maanomistajan lupa.

Sääntö numero kolme: tunne alue, josta keräät. Tienvarsilta ruoanvalmistukseen käytettäviä yrttejä ei ole järkevä poimia. Ei edes koirien ulkoiluttajien suosiossa olevilta kävelyreiteiltä.

Sääntö numero neljä: kerää vain sen verran kuin tarvitset, ja säästä luontoa.

Ja vielä sääntö numero viisi: tunne kasvit, joita keräät.

Siinä Toivanen on nyt apuna, ja siksi aloitetaan. Toivanen neuvoo, mitä etsitään.
























Yrteistä kaikki ovat olleet Rouva Sana silmissä aikaisemmin rikkaruohoja. Kerron muutamia esimerkkejä:

  • maahumala (kaunis, mutta rikkaruoho)
  • voikukka (kaunis juuri nyt, mutta RIKKARUOHO)
  • takiainen (hauska rikkaruoho)
  • horsma (rikkaruoho, josta on tehty klassikkolaulu)
  • mesiangervo (kaunis metsässä kasvava, no, rikkaruoho)
  • nokkonen (viheliäinen rikkaruoho)
  • poimulehti (perennaa muistuttava suurilehtinen rikkaruoho)
  • maksaruoho (rikkaruoho, johon ei ole ehtinyt syntyä minkäänlaista suhdetta)
  • peltokanankaali (rikkaruoho, jota tuli parisen viikkoa sitten syydettyä maalla kompostiin ainakin kottikärryllisen verran)
  • osmankäämi (vesistöissä kasvava rikkaruoho)
  • keto-orvokki (kukkamainen, mutta ehdottomasti rikkaruoho)
  • ja vuohenputki (ehtymätön rikkaruoho, joka tekee kotipihalla minut kohta hulluksi). 

Ihan siis vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Maahumalaa (ja voikukkaa...). Sano hep, jos tiesit maahumalan sopivan pataan.

Poimulehtiä ja voikukkia suloisesti sekaisin.

Maksaruohon serkkuja on monen kivikkopuutarhassa.

Nokkonen ei kai esittelyä kaipaa.

Peltokanankaali - hetkeä ennen kuin se joutuu kattilaan.

Kaunis keto-orvokki. Sopii koristeeksi ja suuhun.































Pian käy kuin sienimetsässä. Ensin tuntuu, että silmät eivät paljouden keskellä erota mitään. Toukokuinen luonto tarjoaa parastaan ja sekoittaa pään.

Sitten silmä harjaantuu, ja kroppa muuttuu ylösalaisin käännetyn v-kirjaimen muotoiseksi. Löytämisen ja tunnistamisen ilo on suunnaton.

Top chef Jouni Toivanen selostaa ja Lea Alanko tuoksuttelee. Mesiangervosta on kyse.
Hortoilijan kori.







































Hortoilu ja villiyrittien valmistaminen ruoaksi on trendikkäämpää nyt kuin koskaan, ja silti se ei ole nähnyt vielä edes suosionsa aallonharjaa.

Ja mikäs sen mukavampaa kuin poimia aterian ainekset omalta pihalta tai lähimetsästä - semminkin, jos ne ovat vaarassa päätyä muutoin kompostiin.

Villiyrttireseptejä on netti pullollaan, ja niitä löytyy myös lukuisista teoksista. Ohjeita on saatavilla myös osallistumalla Toivasen villiruokakurssille. Niitä on tarjolla ainakin juhannukseen asti Järvenpäässä joka keskiviikkoilta.
Vuohenputkia - ja joku muu.

































Vaan vielä yksi huomio tähän loppuun. Olkoon se sääntö viimeinen:

Erityisen allergisten ja astmaatikkojen on syytä olla hortoillessaan varovainen, ja maistella yrttejä pieni annos kerrallaan. Jotkin yrtit saattavat aiheuttaa yksilöllisesti allergisia reaktioita.

Huulipunaa naisten hyvinvoinnin kunniaksi

Rouva Sana uskoo sanojen voimaan. Siksi aika harvoin innostun mukaan yksittäisiin tempauksiin tai tapahtumiin. Säännöllisellä kirjoittamisella ja puhumisella saa usein vähintään samanlaisia tuloksia aikaan yksilötasolla.

Vaan ei sääntöä ilman poikkeusta.

Tänään vietetään Huulipunavallankumouksen päivää, ja juuri siihen osallistumista Rouva Sana pitää tänä vuonna erityisen tärkeänä ja merkityksellisenä.

Tässä se siis tulee: Rouva Sanan Huulipunavallankumous-kuva, ole hyvä!

Rouva Sana koristautuu harvoin tähän näin punaiseen huulipunaan, mutta Huulipunavallankumous on sen arvoinen.






























Suomen Sydänliiton Suomessa kampanjoiman Huulipunavallankumouksen on tarkoitus kiinnittää huomiota naisten kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja sydämen terveyteen.

Sydänsairaudet ovat, ehkä hieman yllättenkin, naisten yleisin kuolinsyy Suomessa. Niihin kuolee joka vuosi noin 11 000 naista. Yhä nuorempi nainen potee sydänvaivoja.

Sydämen teveyteen vaikuttaa moni asia: tupankointi, ruoka, liikunta, stressi, diabetes, ylipaino, perintötekijät ja kolesteroli.

Suomen Sydänliitto haluaa kuitenkin korostaa kiireen osuutta naisten sydämen hyvinvointiin. Tai kuten liitto itse toteaa: vallalla on yleisesti "kun mikään ei riitä" -tunnelma.

Naistet muistavat pitää omasta terveydestään huolta yleensä vasta, kun työ- ja perhekiireet hellittävät. Rouva Sana tietää, että joskus se voi olla liian myöhäistä,

Verhoudu siis sinäkin tänään punaiseen naisten sydänterveyden vuoksi, tykkää kampanjan Facebook-sivuista - tai tee ainakin yksi hyvä työ oman sydämesi puolesta.

Sinä (tai puolisosi) olet oikeasti sen arvoinen!

En saanut pokaalia, sain yltiöaurinkoisen mielen

Hei kerropas juoksijakonkari: muistatko yhä ensimmäisen juoksutapahtumasi?

Rouva Sanalla on tunne, että lauantainen Tuusulanjärven maraton oli samankaltainen kokemus kuin vaikkapa ne koulujen kevät- ja joulujuhlat, joista kirjoitin viime viikolla.

Eli että ensimmäiseen juoksutapahtumaan muodostuu tärkeä tunneside.


Tässä kuvassa starttia odottavat Tuusulanjärven maraton -tapahtuman puolimaratoonarit,
jotka lähtivät matkaan pian Rouva Sanan maaliintulon jälkeen.





























Luin viime viikolla HS:n Juoksublogista, kuinka monet kehittävät itselleen kisajännityksessään erilaisia fyysisiä oireita ja tuntemuksia.

Rouva Sana pinkoi lauantaina vain 10 kilometrin lenkin, mutta noviisina ensikertalaisena odotin, milloin minut valtaa jännitys ja paniikki.

Rehellisellä rintaäänellä voin sanoa: "Ei koskaan."

Tapahtumapaikalla minut valtasi ainoastaan raivokas kylmyyden tunne.


Hetkeä ennen starttia. Pilviverho oli yhä tumma, mutta loppu tämän jälkeen oli yhtä juhlaa.




Uusi kokemus tämäkin. Kisa-aika otettiin
matkalaukkutägiä muistuttavan hihnan avulla.

Lauantai valkeni keskisellä Uudellamaalla poikkeuksellisena tuulisena ja hyisenä. Taivaalla velloivat tummat pilvet, ja vielä kisapaikalla auton tuulilasinpyyhkijät sipaisivat viimeiset pisarat pois näkökentästä.

Ulkona Tuusulan Rykmentinpuistossa oli pakko lisätä toinen vaatekerros. Mietin, mitä tästä oikein tulee. Joudunko juoksemaan ylläni kahdet housut, pitkähihainen paita ja kaksi takkia päällekäin?

Ilmojen herrat olivat kuitenkin armollisia. Hetkeä ennen ensimmäistä starttia eli kympille ja maratonille lähteviä juoksijoita, pilviverho repesi ensimmäisen kerran, ja sen jälkeen sää oli juoksijan näkökulmasta lähes yhtä juhlaa vain.


Puolimaratoonareita oli niin paljon, että juoksijat joutuivat ylittämään lähtöviivan kävellen. Silloin paistoi jo aurinko.
Lähtömerkin ampui kansanedustaja Antti Kaikkonen.































Lieko suunnattoman innostuksen vain minkä, mutta oikeastaan yhtä juhlaa vain oli Rouva Sanan ensimmäinen juoksukin. Se sujui helposti, kivuttomasti ja mutkattomasti.

Rouva Sana sai lauantaina somessa palautetta virnistyksistään. Ne olivat aitoja, eivätkä olleet laantua lainkaan.

Kotiin Rouva Sana palasi niin aurinkoisena, että jälkikasvu kysyi: "Äiti, saitko sinä pokaalin?"

En muuten saanut. Sain mitalin. Sen takana lukee Rantatien kymppi. Se on minulle yhtä arvokas kuin pokaalikin.






























Kiitos onnistumisen ilosta kuluu Rouva Sanan sparraajille, jotka lähtivät ennakkoluulottomasti seuraksi kisaan mukaan. Meistä neljästä peräti kolme osallistui juoksutapahtumaan ensimmäistä kertaa.

Myönteistä oli myös Tuusulanjärven maratonilla oleva positiivinen henki. Paikalla oli oikea urheilujuhlan tuntu.

Sen aisti ja koki paitsi tapahtumapaikalla järjestäjien ja tuntemattomien juoksijakollegojen kesken, mutta ehdottomasti myös matkan varrella.

Kiitos siis kaikki te lukuisat katsojat, jotka olitte saapuneet pihoillenne ja Rantatien reunaan kannustamaan ja tsemppaamaan teille tuntemattomia juoksijoita.

Rohkaisuhuudoillanne ja peukutuksillanne oli matkan kannalta uskomattoman suuri merkitys.

Tuusulanjärven maraton -tapahtumaan yhdistyi hauskalla tavalla kunnon kohottaminen ja pala kesäfestarin tunnelmaa - ilman palautusjuomaa ja rusinoita kummempia nautintoaineita tai musiikkia tosin.

Varmasti juoksen vielä toisenkin kerran; aikaisemminkin kuin vuoden kuluttua.




Väsynyt, mutta onnellinen?

Juu-u. Kyllä. Kirjaimellisesti.

Juoksun jälkeen loppupäivän oli ihan yltiöpäinen aito, rehellinen nälkä parin tunnin välein, ja illalla nukahdin sohvalle kesken television katselun.

Ja tämä tarina on tosi.

Onko kevätjuhlaa ilman vanhempia?

Mitä sinun mieleesi kumpuaa sanoista koulun kevät- ja joulujuhlat?

Rouva Sanan mieleen kumpuaa paljonkin, vaikka omista - sanan varsinaisessa merkityksessä viimeisimmistä - kevätjuhlista on aikaa jo lähes 30 vuotta.

Muistan koulun joulujuhlat. Muistan sen jännityksen sekaisen tunnelman, johon yhdistyi joulun ja loman alkaminen. Se, kumpi oli jännempää, en enää muista. Onneksi ei enää tarvitsekaan.

Muistan joulujuhlien tonttutanssit, tiernapojat, Enkeli taivaan. Muistan jopa joulutodistuksen kyytipoikana jaetun ruskean paperipussin, jossa oli omena, piparkakku ja rusinoita. Aina.

Muistan täyteen ahdetun liikuntasalin (jota muuten kutsuttiin tuolloin voimistelusaliksi), eturivissä istuneiden isän ja äidin kasvot sekä sen suunnattoman suuren ylpeyden tunteen omasta esittämisestä, vaikka tanssin polkkaa tonttumekossani tai lauloin enkelikuorossa aina joukon taaimmaisessa rivissä.

Kevätjuhla ja sen lopussa vuodesta toiseen kajautettu Suvivirsi oli merkki vapaudesta ja onnen tunteesta. Se oli merkki täyteen kirjoitetun sivun kääntymisestä ja uuden aloittamisesta, mutta vasta pienen hetken kuluttua.

Erityisen merkityksellisiksi nämä paatokselliset muistot ovat tulleet nyt, kun omat lapset ovat koulussa. Tavoitan vuodesta toiseen samoin kuvioin toistuvissa koulujen juhlahetkissä kokemani lapsuuteni ja nuoruuteni tunteet.

Ne ovat minulle merkillisen tärkeitä.

Kun Suvivirrestä kajahtavat ilmoille sen ensi tahdit, näen sekunnin murto-osassa toisen luokan opettajani paksuihin sukkahousuihin verhoamat, harmoonia polkemat jalat, ja minulle tulee hetkeksi kaipuun täyttämä, iätön olo.

Uuh, en halua jättää koulun juhlia - tai omien lasteni esityksiä - koskaan väliin missään tapauksessa, en mistään hinnasta.


































No, paitsi, että nyt minun on pakko.

Lasten reilun 500 oppilaan yhtenäiskoulussa on lyöty viisaat päät yhteen, ja todettu, että koulu ei ole opinahjo eikä mikään, jos sen ala- ja yläkoulu eivät juhli kevätjuhlaa yhdessä. Ei, vaikka kaupungista ei löydy järkevän kokoista tilaa koko koulun yhteisten juhlien viettoon.

Nyt väki sulloutuu yhteen tilaan, jonne juuri ja juuri mahtuvat kaikki koulun oppilaat ja opettajat, mutta ei enää ketään muuta.

Oppilaat esittävät tänä vuonna näytelmänsä ja lurauttavat Suvivirren siis yksinomaan opettajiensa kanssa. Vanhemmat toivotetaan sillä aikaa tervemenneeksi kotiin aamupuuron keittoon.

En voi sille mitään; olo on kovin pettynyt. On kuin olisin kirjoittanut joulupukille kirjeen ja odottanut häntä saapuvaksi - mutta turhaan. Joulupukki vierailee tänä keväänä muissa kodeissa, mutta jättää Rouva Sanan ja hänen lastensa ystävien pirtit kokonaan väliin.

Siksi tiedän jo nyt, että tulevan kevätjuhlan muistan aina, mutta ihan jostain ihan muusta kuin nostalgisista syistä.

Lapsellani on kevätjuhlassa ensi kerran esitys, jota hänen äitinsä ei pääse katsomaan.


Mutta hei, mukavaa viikonloppua silti:
luvassa on kaksi keväistä vapaapäivää. Nautihan!



Meikeläinen spurttaa huomenna noviisina ensikertalaisena Tuusulanjärven maraton -tapahtumassa. Siitä tuoreeltaan tunnelmia Instagramissa ja täällä blogin puolella ensi viikolla. Hei!

Silja Symphony toteutti nuorten toiveita

Kuinka elävästi Rouva Sanan mieleen kumpusikaan viime lauantaina vanha bloggaukseni ruotsinlaivoista. Voit lukea sen yhä täältä.

Pohdin siinä paitsi teini-ikäisille lapsille suunnatun kulttuuritarjonnan vähyyttä, myös sitä, miten ruotsinlaivoilla nuorten kohderyhmä on unohtunut täysin.

Bloggauksen aikaan, parhaimpana alkuvuoden matkailusesonkina eli talvilomaviikoilla lapsia ja nuoria muistettiin ruotsin- ja tallinnanlaivoilla muumeilla, ville-pehmoilla ja pallomerellä.

Tarjoapa näitä vaikkapa vain 12-vuotiaalle esiteinille ja kuulet, mitä hän sanoo: yök, ei kiitos!

Ja kun se pelihuonekaan ei jaksa juuri kiinnostaa kuin yhden matkasiivun verran.

Siksi Rouva Sana oli paitsi iloinen saamastaan Silja Linen bloggaajille suunnatusta #siljalineblogtour-kutsusta uudistuneelle Silja Symphonylle, mutta myös yrityksen kuulumisista nuorten laivamatkustajien viihtyvyyden kohentamiseksi.

Siljalla kun on tehty pitkäjänteistä työtä yhteistyössä Aalto-yliopiston kanssa lasten ja nuorten toiveiden kartottamiseksi.





Yllätys sen sijaan on, mitä nuoret, alle täysi-ikäiset toivovat: sushia ja tilan, jossa he saavat "vain hengailla" ilman vanhempien valvovaa silmää.

No, kun toiveita miettii piirun verran pitempään, eivät ne kuulosta teini-ikäisen lapsen ja yhden sitä kovaa vauhtia lähestyvän kuopuksen äidin korvaan sittenkään kovin erikoisilta.

Sillä juuri tuota kai nuoret haluavat tehdä: syödä ja hengailla samanhenkisten kanssa, siinä sivussa pelaten ja tsättäillen - sen perinteisen shoppailun lisäksi.






















No, Silja Symphonylla on nyt erittäin viihtyisä ja herkullisen näköisiä sushiannoksia tarjoileva Sushi & co. -ravintola, mutta myös uudistettu, väljä ja tilava (pienten) lastenhuone Silja Land sekä nuorten laivamatkustajien toiveet huomioiden kohennettu kylpyläosasto.





















Plussaa täytyy antaa laivan laajasta ruokatarjonnasta muutenkin. Edellä mainittujen sushien ystävien lisäksi Symphonylla muistetaan italialaisherkuista pitäviä Tavolata-ravintolassa. Myös perinteinen buffetravintola on nyt uudistettu.

Ne kaikki lienevät matkustajien makuun ikään ja sukupuoleen katsomatta.
Toukokuinen Helsinki Silja Symphonyltä ikuistettuna.
Silja Linen #siljalineblogtour-tapahtuma mahdollisti uusien bloggajakollegojen tapaamisen, joista on pakko mainita erityisesti Mukana maku -bloggaaja Dick. Hän kun on sukupuolensa myötä yhä aikamoinen harvinaisuus bloggaajien joukossa.

Erityisen mieluisalta tuntui kuitenkin tuttujen näkeminen kasvokkain Rouva Sanankin edustamasta 40+-blogiyhteisöstä, jonne on muuten tullut uusia jäseniä.

Bloggaaja, erityisesti ruokabloggaaja, ei syö juuri koskaan rauhassa. Kaikki pitää ikuistaa. Yleensä vielä kameralla JA
kännykkäkameralla. Kuvassa ovat Kristallikimaran Minna sekä Outi´s Life -blogista Outi, joka kuvaa ruoka-annosta.



Bloggaaja työssään muistuttaa kovasti toimittajaa työssään. Tässä on Paleokeittiön Johannan tunnelmia
iltapäivän kahvitteluhetkeen saavuttaessa: herkkujen lisäksi kamera ja infomateriaalia.


Mukava oli lauantai-iltapäivä siis. Rouva Sana kiittää!


40+-yhteisön jäseniä Silja Linen #siljalineblogtour-tapahtumassa viime lauantaina:
Paleokeittiö (vas. alarivi) ja Rouva Sana sekä Kristallikimara (takana vas.),
Lumo Lifestyle, Outi´s Life, PauMau ja Minäkö keski-ikäinen?



































EDIT:  Tunnelmia Silja Symphonylta löydät myös muiden 40+-bloggaajien verkkosivuilta. Käyhän kurkkaamassa. Tai lue ainakin tämä 


Kuinka unelmasta tuli totta

Uskotko, jos sanon, että Rouva Sanan päässä on soinut viimeiset vuodet laulu, joka alkaa näin:

"I have a dream, a song to sing.
To help me cope with anything.
If you see the wonder of a fairy tale.
You can take the future if you fail..."

Kipale on Abban I have a dream.

No, ei siinä mitään, mutta se on yhdistynyt mielessäni vahvasti pyörään. Polkupyörään.

Mummopyörään.

Vain ja ainoastaan Helkaman Ainottareen.

Kun olen ajatellut unelmaani, biisi on alkanut soida mielessäni ja olen nähnyt itseni polkemassa uudella (vanhalla) polkupyörälläni.

Hullua?

Ehkä. Mutta ehdottoman totta.

Rouva Sanalla ehti olla vuodet unelma, josta - tsadaa - tuli vaivihkaa, yhtäkkiä ilman ennakkovaroituksia eilen totta.

Näissä alla olevan kuvan tunnelmissa oltiin vielä vuosi sitten kesällä. Ajelin laina-Ainottarella ja tunsin itseni suunnattoman onnelliseksi.































Ja vapaaksi.

Ainottaressa on "tavalliseksi polkupyöräksi" jotain elämää suurempaa.

Mielenvikaista ajatelmaa?

Varmasti. Mutta ehdottoman rehellistä.

Ymmärrän oikein hyvin motoristeja tai jenkkiautojen omistajia, joilla on päähänpinttymä yhdestä tietystä merkistä.

Vielä aika ei ollut kuitenkaan näidenkään tunnelmien jälkeen kypsä, ja unelma omasta Ainottaresta jäi talven selkään.

Mutta sitten tuli eilinen, ja Rouva Sana on nyt tässä tilanteessa.








































Tuo yllä olevassa kuvassa oleva pyörä on minun oma Ainottareni.

Minun.

Instagramissa eilen kyselin, saako käytettynä ostetusta vanhasta pyörästä olla ylpeä? Jos saa, nyt on se hetki.

Kohtaaminen Ainottareni kanssa meni kuin asuntokaupoilla. Ennakko-odotukseni pyörää kohtaan olivat vaatimattomat.

Ennakkoon se ei vastannut kaikkia niitä toiveitani, jotka olin sille etukäteen asettanut. Minun haaveideni Ainottaren piti olla punainen ja siinä piti olla edessä kori.

Tämä oli koppakuoriaisen vihreä, siinä oli ruskeat (!) kädensijat ja istuin, valo merkillisesti asetettu ja musta kori puuttui.

Sitten näin tulevan sykkelini valmiiksi kotitalonsa ulko-oven eteen aseteltuna, ja minulle tuli sitä kohtaan suunnaton hellyyden tunne. Ainotar oli kaikessa epätäydellisyydessään täydellinen, ja siksi juuri minulle sopiva. Minun pyöräni.

Hyvä karma vain vahvistui, kun kuulin, että se oli piirun verran vajaan 80-vuotiaan mummon pitkäaikainen menopeli, josta hän joutui luopumaan. Myyjänä oli mummon puoliso, entinen pyöräkauppias.

Se oli selvä peli. Aivan kuin olisi keskusteltu rumasta ankanpoikasesta, jota kukaan ei ollut alkuun huolinut.

Kun vaariintunut pyöräkauppias minulle ennen hyvästejä haikeana sanaili, että Ainottareni olisi minulla lopun ikää, ei asiasta ollut enää epäilystäkään.

Tiesin, että me olisimme erottamattomat.

Minä, Rouva Sana, ja koppakuoriaisen värinen Ainottareni.

Rouva ihan nyt vain ihmettelee

Rouva Sana on ihmetellyt, miksi vapun jälkeen normaaliarkeen palaaminen oli niin turkasen vaikeaa? Mikään ei ole oikein sujunut.

Helatorstai tuli ni-in tarpeeseen.

Juoksulenkki veti toukokuun alkupuolella rouvan otsan ryyppyyn, eikä värikkäistä lenkkareistakaan ollut matkalle iloa. Lenkin värisävyt olivat yhtä harmaita kuin alla oleva valokuva.

Uuh.




Mutta ei siinä vielä kaikki.

Ajauduin ihmettelemään, miksi rehellisiä hikijumppatunteja kutsutaan ryhmäliikunnaksi? Miksi se ei ole vain jumppaa?

Ryhmäliikuntaa? Missä siinä ryhmä on?

Siinäkö, kun lajissa pompitaan tunnin ajan vierekkäin? Salibandykin olisi kyllä enemmän ryhmäliikuntaa.

Ehkä sain siksi ansaitusti bodystep-tunnilla pohkeeni turkasen kipeiksi.

Tai entä sitten vaikkapa se, kun jumituin pohtimaan, miksi urheilusukkiin merkitään, kumpaan jalkaan ne on tarkoitettu? On sukka oikealle ja on sukka vasemmalle jalalle. Miksi?

Ja sukathan on luonnollisesti koodattu englannin, ei suomen kielellä: L (=vasen) ja R (=oikea).

Hei ihan oikeasti!








































Entä jos puen sukat jalkaan väärinpäin?

Mitä silloin tapahtuu? Kompastunko steppilautaan tai juoksenko ojaan?

Semminkin, kun sukat ovat lähes aina jalassani väärinpäin. Paitsi kuvassa.

Miettiikö kukaan muu tällaisia liikkumiseen liittyviä filosofisia pohdintoja? Vai riivaavatko minua suorituspaineet?

Rimakauhu?

Tuusulanjärven maraton -tapahtumaan on enää viikko aikaa...

Niin tai näin, rouvan kyselytunti päättyy nyt tähän.


Näihin kuviin ja tunnelmiin-

aurinkoista kevätviikonloppua!


Kasvatuksesta on rakettitiede kaukana

Kasvatus on taidetta.

Mitä sanot?

Erottaako Rouva Sana nyt hymyileviä katseita? Kuulostaako aihe kenties tutulle?

Nii-in.

Moni vanhempi varmasti myöntää, että kasvatus ON aika usein taidetta(kin).

Steinerpäiväkoti Pikkukarhu Järvenpäässä on päässyt kunnioitettavaan ikään. Päiväkotia ylläpitävä kannatusyhdistys juhlii tänä vuonna 30-vuotisjuhliaan.

Osana juhlavuotta päiväkoti järjesti kaikille avoimen vanhempainillan, jonka luennoitsijana toimi opettaja ja pedagogi, ja myös kirjailija, Marikki Teräsvirta. Myös Rouva Sana sai tapahtumaan kutsun.

Juhlaillan aiheena oli kasvatus on taidetta.

Yksi asia on huojentavaa ja jopa lohdullistakin kuulla. Kun ammattilainen puhuu pitkän kokemuksen siivittämänä lasten kasvatuksesta, on siitä rakettitiede kaukana.

Sillä lasten kasvatus koostuu lopulta hyvin yksinkertaisista asioista.

Siis Y-K-S-I-N-K-E-R-T-A-I-S-I-S-T-A: edelleen 2010-luvulla, vaikka me vanhemmat erehdymme ajattelemaan ehkä joskus toisin.


Opettaja, pedagogi, kirjailija Marikki Teräsvirta.






























Teräsvirta ottaa esimerkiksi unen. Unta on vain kiskottava yössä riittävästi, että lapsi jaksaa ja hänellä on voimia päivän rasituksiin.

Sama pätee muuten vanhempiin ja opettajaan.

Tai toinen esimerkki: epäonnistumisen pelko ja pettymysten sietokyky.

Taitoja on opeteltava. Yhdenkään ihmisen elämä ei taitu kehdosta hautaan ilman ainutta pettymystä ja epäonnistumista - joskus niitä kaadetaan niskaan ihan roppakaupalla.

- Lapsi, joka on tehnyt taiteellista työtä, onnistuu elämässään, Teräsvirta lataa.

Hänen perustelunsa ovat yksinkertaiset. Luovassa työssä, kuten vaikkapa taiteen tekemisessä, kukaan ei ole seppä syntyessään.

Kehittymistä edeltää kompurointi, aika ajoin suoranainen rähmällään olo. Siksi onnistuminen palkitsee - ja opettaa.


Pikkukarhussa on tehty jälleen tukuttain luovaa, taiteellista työtä.

























Yhtä kaikki Teräsvirta korostaa leikin merkitystä paitsi päiväkoti-ikäisten lasten kohdalla, mutta myös vielä koululaisillakin,

- Tänä päivänä on ekaluokkalaisia, jotka ovat kuin murrosikäisiä: he eivät kiinnostu enää mistään.

Teräsvirta painottaa, että leikki on lasten työtä. Hänen mukaansa on selkeitä viitteitä siitä, että aikuinen työskentelee samalla intensiteetillä kuin millä hän on aikanaan leikkinyt.

- Leikkiä tulee arvostaa ja kunnioittaa. Siksi sitä ei saa keskeyttää.


Leikki on lasten työtä.
































Monipuolisen äidinkielen vahvistaminen on Teräsvirran sydämen asia. Työ ja arvostus lähtee hänen mukaansa yksinkertaisesta, mutta tässä yhteydessä ehkä hieman yllättävästäkin asiasta: ruokailusta.

- Perheen yhteisten säännöllisten ja toistuvien ruokailuhetkien merkitys on kiistaton. Kuulumisten vaihtaminen vahvistaa lasten kielellisiä valmiuksia.

Teräsvirta puhuu pitkään satujen ja ääneen lukemisen tärkeydestä,

- Kieli on ajattelun väline, ja kaiken muun oppimisen edellytys.

Teräsvirta itse jättäisi höpöhöpö-tarinoiksi kutsumansa kirjat kokonaan kirjaston ja kirjakaupan hyllyyn. Niiden sijaan hän suosisi kansansatuja, myös ehdottomasti niitä, joissa paha saa aina palkkansa.

- Kansansadut ovat ikiaikainen tapa opettaa lapsille empatiakykyä, toisen henkilön asemaan asettumista.





















Pahitteeksi Teräsvirran mielestä ei olisi, vaikka ääneen lukemisen perinnettä jatkettaisiin perheissä pitempäänkin.

Sillä kukapa meistä ei pitäisi, jos joku kutsuisi kainaloon ja lukisi ääneen muutaman sivun hyvää tarinaa.

No, ei Rouva Sana aikanakaan.


Siispä antaa sataa ja vihmoa vain -
leikkirikasta helatorstaita ja lukemisen iloa ikään katsomatta.



The Aino - elämää säveltäjämestarin rinnalla

Voi nyyh, ja liikutuksen huokaus.

Rouva Sanan viikonloppu käynnistyi perjantaina herkistävin mielenliikutuksin Aino S. - Rakkaudesta mieheen -monologin voimin.

On monellakin tapaa virkistävää, että kun Järvenpäällä on automaattisesti Sibeliuksensa Ainolan muodossa, kaupungissa on päätetty säveltäjämestarin 150-vuotisjuhlavuonna nostaa keskiöön Sibeliuksen puoliso Aino.

Ainakin Rouva Sana tykkää. Tykkää kovasti.

Jo Järvenpään taidemuseossa esillä oleva Aino Sibelius -näyttely on virkistävä makupala tässä juhlahumussa. Näyttely poikkeaa aikaisemmin nähdyistä, mutta vain edukseen.

Tästä lokakuun puolelle auki olevasta, Ainon elämää esittelevästä näyttelystä voi lukea lisää täältä.

Nyt näyttelyä ja juhlavuotta täydentää Marika Sampio-Utriaisen monologi Aino S. - Rakkaudesta mieheen. Sen dramatisoinnista ja ohjauksesta vastaa Mira Kivilä.

Sampio-Utriaisen itsensä käsikirjoittama vajaan tunnin mittainen monologi sai kantaesityksensä jo viime elokuussa, ja esitystä nähtiin useampien esityskertojen ajan alkusyksystä, Esitys palasi estradeille uudestaan Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi.

Järvenpään teatterin Sibba-vappu osoitti, että pian moukarin alle joutuva Tila sopii erinomaisesti draaman keinoin esitettävän taiteen estradiksi. Tila luo ehkä hiukan erilaiset puitteet totuttuun teatterin tekemiseen ja kokemiseen, mutta vaihtelu virkistää, ainakin katsojaa.


























Aino S. - Rakkaudesta mieheen on pikakatsaus Aino Järnefeltinä, sittemmin Sibeliuksen puolisona tunnetun naisen elämään.

Monologi alkaa Ainon nuoruusvuosista Pietarissa ja ensikohtaamisesta Sibeliuksen kanssa ja päättyy rautarouvan viimeisiin vuosiin hiljentyneessä Ainolassa.

Sampio-Utriainen on vuosien aikana uinut muutoinkin kuin monologin vuoksi syvälle Ainon elämään. Sitä ei voi olla katsojana aistimatta ja tuntematta.

Siksi sanonkin tässä: Sampio-Utriainen on The Aino.

Monologi on toteutettu vähäeleisesti. Esityksessä on vain muutama rekvisiitta ja tukku Sibeliuksen kaunista musiikkia.

Monologi on kauniisti kuvaileva ja kunnioittava, mutta paikoin aika raadollinen ja siksi niin koskettavakin kuvaus Ainon elämästä.

Kun Rouva Sana kyynelehtii normielämässäkin herkästi niin ilosta kuin surustakin, myös Aino S. ehtii herkistää muutamaan otteeseen.

Erityisen koskettava on kuvaus Sibeliusten tyttären Kirstin menehtymisestä lavantautiin vain kaksivuotiaana ja lapsensa menettäneen äidin tuntemuksista.

Rouva Sana käytti muutama kappale sitten Aino Sibeliuksesta nimitystä rautarouva.

Ainossa on monologin perusteella jotain saman tyyppistä tahdon, sinnikkyyden ja jaksamisen voimaa kuin nimestään paremmin tunnetulla Margareth Thatcherilla. Aino oli rautarouva alkoholisoituneen ja kyvyistään epävarman taiteilijan rinnalla.

Elämä suuren egon kanssa painineen säveltäjämestarin puolisona tuntuu olleen siis kaikkea muuta kuin helppoa, mutta Aino kantoi roolinsa ja vastuunsa - ja ennen kaikkea muisti nauttia arjen onnenhetkistä.

Tai kuten Aino pohtii monologissa: jokaiselle on annettu elämässä tehtävä, ja hänen tulee toteuttaa se.


Ihana vihreä kevät - ja viikonloppu!
















Kuvat ovat 150-vuotisjuhlavuottaan viettävän Pekka Halosen 
ateljeekodin Halosenniemen puutarhasta Tuusulanjärven rannalta Tuusulasta.


Hyvää, rentouttavaa viikonloppua
ja aurinkoista äitienpäivää kaikille äideille ja isoäideille!


Aika olla rehellinen - totuus juoksemisesta

Rouva Sana on avatunut sinulle omasta juoksuharrastuksestaan. Tänään on aika olla rehellinen.

Vaikka ehkä olet ehkä saattanut kuvitella, en ole harrastuksessani kolmenkaan vuoden juoksemisen jälkeen pro.

Vai täytyykö siinä edes olla pro?

Kun pääsin juoksemisessani mukavaan vauhtiin, asetin itselleni paitsi kilometritavoitteet myös viikkotavoitteet.

Alussa minun piti löytää aikaa juoksemiseen kerran viikossa. Toista juoksukertaa viikossa pidin hyvänä bonuksena.

Sillä niin kuin kaikissa harrastuksissa myös juoksemisessa ehkä suurin synti, haaste ja kompastuskivi on raivata kalenterista itselleen aikaa.

Oma kalenterini oli aina kumman täynnä. Hyvä, jos ehdin juoksemaan edes kerran viikossa.

Kuulostaako tutulle?

Itsekuri on oiva lääke moneen asiaan, ja niin myös juoksemiseen. Vähitellen huomasin, että bonuslenkistänikin alkoi tulla rutiini.


Tuusulanjärvi toukokuussa.































Pari ensimmäistä vuotta juoksin parisen kertaa viikossa ja lenkkieni pituudet olivat noin 5 - 6 kilometriä. Nautin uudesta liikuntalajistani. Se toi mukanaan enemmän hyvää kuin huonoa mieltä ja motivoi siksi lähtemään ulos lähes säässä kuin säässä.

Sitten tuli ensimmäinen ryppy minun ja liikuntalajini väliseen rakkauteen. Olin jo ihan mukavassa kunnossa, astman oireet olivat kadonneet käytännössä lähes kokonaan, löysin lajille aikaa, pidin siitä ja nautin ulkoilmasta.

Mikä oli pielessä?

Kuntoni oli jämähtänyt paikalleen. Jaksoin juosta juuri ja juuri kuusi kilometriä - mutta en yhtään enempää.

Oi sitä onnen päivää, kun sain vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi sykemittarin.

En ole koskaan perustanut teknisistä vempaimista oikeastaan missään asiassa (ullakolla on aikamoinen pino vempaimia "hyvässä säästössä" - anteeksi joulupukki), mutta nyt sykemittari on ollut yksi elämäni - tai ainakin harrastukseni - parhammista asioista.

Sykemittarin avulla huomasin, että olin juossut lenkkini totaalisen väärin. 180-190 keskisykkeellä vain harva juoksee toistuvasti pitkää matkaa.

Kai? Vai juokseeko?

Minulla stoppi tuli tuolloin viiden kilometrin kohdalla.


Joskus lenkin aikana menee otsakin kurttuun. Ei voi mitään.






























Tällä hetkellä juoksen kalenteristani riippuen 1 - 3 kertaa viikossa sekä harrastan viikottain ryhmäliikuntaa. Suomeksi sanottuna rehellistä hikijumppaa ja joogaa siis.

Syketasot olen löytänyt kohtalaisiksi sykemittarin avulla. Juoksen vaihdellen lyhyempää ja kovasykkeisempää lenkkiä sekä pitempää lenkkiä matalalla reilun satasen keskisykkeellä. Lenkkieni pituudet vaihtelevat keskimäärin viiden ja kahdeksan kilometrin välillä.

Nyt olen juoksemisessani jälleen siinä tilanteessa, että kaipaan uusia haasteita. 10 kilometriä olen rehellisesti sanoen juossut vain muutamia kertoja.

Rouvan on tullut aika haastaa itse itsensä. Lauantaina 23. toukokuuta järjestettävä Tuusulanjärven maraton ja sen ohjelmaan kuuluva 10 kilometrin lenkki tulee siksi kuin kreivin aikaan.

Mutta kuinka rouvan lopulta käy?

Se selviää seuraavan parin viikon aikana. Kääks.