Pyhäinpäivä ei kaipaa mitään muuta






















Syksyn päivät

Syksyn päivät ovat läpikuultavia
ja metsän kultaa vasten maalattuja.
Syksyn päivät hymyilevät koko maailmalle.

---

Syksyn päivä ei kaipaa enää mitään.
Sen sormet ovat järkkymättömän viileät.
Unissaan se näkee miten kaikkialle
sataa loputtomiin valkoisia hiutaleita.

- Edith Södergran



Niin, Rouva Sana taisi kerran tunnustaa, että Edith Södergranin runot ovat paikoin sellaista luopumisen tuskaa täynnä, että ne sopivat parhaiten syksyyn ja loppuvuoteen.

Eli millä muulla tässa pyhäinpäivän aaattona voisi sitten fiilistellä kuin klassikkorunoilijan aatoksilla...?

Olipa tulevana viikonloppuna sinulla sitten halloween tai pyhäinpäivä, 
levollista oloa ja rauhaa 
viikonlopun viettomuotoon katsomatta!


Tähtitaivaallisen hyvä rouvan makea kurpitsahillo

Sinä, joka seuraat Rouva Sanaa Instagramissa (tai olet lukaissut hyvin tarkkaan tämän kirjoituksen kommenttiosion), tiedät, että päänvaivaa syksyn aikana rouvalle on aiheuttanut paitsi rikkaruohometsäksi rehahtanut ja öh, ei niin tuottoisa kasvimaa, mutta myös eräs jättiläiskurpitsa.


Tai no, ehkä se ei oikeasti ole ollut ihan jättiläiskurpitsa, mutta sellainen tee-se-itse-martta kun rouva on, jättiläiselle noin viiden kilon kuulamöhkäle kuitenkin tuntui.

En ole koskaan ikinä milloinkaan tehnyt kurpitsasta yhtään mitään, joten koin olevani lievästi pulassa, kun minulle tarjottiin yhtä kurpitsakuulaa (se siis huom! ei ole oma kasvattamani...).

Mutta samalla koin olevani erittäin jännittävien asioiden äärellä pohtiessani, mitä kurpitsasta pitäisi valmistaa. Siksi pyysin apua myös teiltä kaverit.

Sain monta hyvää vastausta. Kurpitsa soveltuu teidän mukaanne melkein mihin vain: suolaiseen ja makeaan leivontaan, keittoihin, sellaisenaan soseena pakastettavaksi, pikkelssiin ja uunissa paahtamiseen.

Halloween

Parhaimmat vinkit keräsin kahdesta blogista: Appelsiineja ja hunaajaa sekä Herkkusuun lautasella. Ne ovat hyvin erilaisia ruokablogeja. Erityistä plussaa on pakko antaa hakutoiminnosta, joka toimi ainakin rouvan testihakujen aikana erinomaisesti (arvo, jota leipätyökseen toimittava aina niin rakastaa...).

Ensimmäisen erän kurpitsasta päätin silputa perinteiseen kurpitsakeittoon - tosin oman sovelluksen mukaan. Siitä tuli niin hyvää, että myös jälkikasvu söi sitä mukisematta kaksi päivää peräkkäin.

Suurimman oivallukseni koin, kun luin Herkkusuun lautasella -blogin mausteisista kurpitsamuffineista. Blogin takaa löytyvän Annukan mukaan kurpitsan seuraksi sopivat jouluiset mausteet - ja kas, siitäpä sainkin idean, että teen lopusta jättiläisestäni (hieman epäillen) makeaa kurpitsahilloa.

Vaan miten rouvan ja kurpisan kävi.

Omasta hillosovelluksesta (heh, muokkasin siis vain hillosokeripussin kyljestä olevan ohjeen mieleisekseni) tuli niin elämää suurempi herkku, että suorastaan vaadin jättiläiskurpitsan kasvattajalta yhden kurpitsan lisää.

Nyt tätä tähtitaivaallisen hyvää rouvan makeaa kurpitsahilloa on sitten hillottu oikein olan takaa. Kirjaimellisesti.

Kun siis viikonloppuna korvertelet jälkikasvun ja muiden isompikien iloksi halloweenlyhtyjä, säästä kurpitsojesi sisältö ja heitä se kattilaan.

Ohessa on resepti myös sinulle, ole hyvä.
 
Säilöntä

Tähtitaivaallisen hyvä rouvan makea kurpitsahillo

kilon verran kurpitsaa
puolisen pussia hillosokeria
hiukan vaniljasokeria (aidosta vaniljasta) ja/tai
vaniljatankoa
aavistus vettä
1 kanelitanko
1-2 tähtianista
(inkivääriä ja/tai neilikkaa maun mukaan)

Kuori kurpitsa, koverra sisusta ja pilko keltainen osa palasiksi. Heitä kuutiot kattilaan.
Lisää joukkoon hillosokeri, vaniljasokeri (ja vaniljatanko) ja vesi.

Kun hillo alkaa kiehua, lisää joukkoon kanelitanko, tähtianis ja muut valitsemasi mausteet.
Keitä, kunnes kurpitsa on kypsää.

Poimi kanelitanko ja tähtianis pois,
ja soseuta kurpitsa sauvavatkaimella hienoksi soseeksi.
Tölkitä kuumana ja säilytä viileässä.


Hillo on tähtitaivaallisen hyvää luonnonjugurtin, lettujen, pannarin
ja kaiken muun kanssa, missä kaivataan hilloa.
Kokeile!
 
Kurpitsahillo

Outille - ja kaikille teille ihanille rouvan ystäville

Tämä menee sulle, sulle ja sulle.

Erityisesti ihanalle Outille ja Marikalle sekä kaikille lukuisille teille, jotka olitte viikonlopun aikana käyneet lukaisemassa Rouva Sanan postauksen bloggaamisen luovasta kuopasta.

Sillä teitä on ollut paljon.

Se tässä bloggaamisessa jaksaa aina yllättääkin.

Siis se, että sitä miettii välillä yksinään samean tietsikkaruudun takana ovatko tekstit yhtään sellaisia, millaisia olen luvannut, jaksavatko ne kiinnostaa ketään tai lukeeko tarinoitani ylipäätään enää kukaan.

Postaukseen ilmaantuu muutama kommentti ja Fb-sivuille ehkä muutama tykkäys.

Ja sitten kun maanantaiaamuna avaa tietokoneen Google Analytics osoittaa, että hei onhan siellä tietsikkaruudun takana elämää: hyvin hiljaista ja äänetöntä, elegantisti sanottuna eleetöntä, mutta aitoa elämää.

Kiitti hei kaverit!

Kyselin perjantaina ajatuksianne Rouva Sanan sisällöstä. Outin ja Marikan sekä muutamien muiden ystävieni antamien palautteiden perusteella viilaan lähitulevaisuudessa postauksiani takaisin Rouva Sanan alkulähteille, keskiuusmaalaisempaan suuntaan.

Miksi?

Siksi, että keskiuusmaalaisuus käsittää väljästikin ajateltuna noin 100 000 ihmisen elämän ja arjen. Se ei ole mikään vähäpätöinen asia se.

Ja siksi, että asun itse Keski-Uudellamaalla, ja ulkopaikkakuntalaisena, mutta hyvin vahvasti seudulle juurtuneena koen, että jokainen paikallinen tarina on - edelleen - bloggauksen arvoinen.

Ja vielä siksi, että uskon paitsi yhteisöllisyyteen, mutta myös siihen, että paikalliset tarinat vahvistavat tätä.

Mutta hei, vaikka joku teistä ehkä nyt tuulettaakin, ei Rouva Sanasta tule edelleenkään ihan pelkkää paikallisblogia. Sillä mitä minä tekisin sitten niille lukemattomille kirja-, elokuva-, matka-, hyvinvointi-/liikunta tai 40+blogit-bloggauksilleni, joista mikään ei ole paikallisuutta nähnytkään.

Tai niille vinksahtaneille arjen havainnoille, joiden täytyy vain saada tulla kerrotuiksi - olivatpa ne paikallisia tahi eivät.

Enemmän paikallisuutta, tutun pöhäyksen verran yleistä. 

Nämä ovat Rouva Sanan teesit jatkossa.

Vastalauseita saa esittää. Jos niitä ei kuulu, näillä eväillä jatketaan kohti joulua. Oletkos muuten ajatellut: kahden kuukauden kuluttua pyhät ovat loppusuoralla...

paikallisuus
(Kuva:Pixabay)

Tervetuloa Rouva Sanan kyytiin! Tästä jatketaan.

Bloggaamisen luovasta kuopasta päivää!

Anteeksi blogihiljaisuuteni.

Rouva Sana on ollut kuluneet päivät kirjaimellisesti hissukseen; seikkaillut omissa, tällä kertaa vahvasti blogiin liittyvissä aatoksissa.

Minulla oli alun perin varattuna sinulle tukku muita bloggauksen aiheita, sillä kyllä, muistan edelleen lupaukseni muun muassa eräästä jättiläiskurpitsasta ja sen kohtalosta. Nyt kaikki nämä aiheet saavat kuitenkin odottaa.

Sillä minun on tänään kirjoitettava sinulle Rouva Sanasta. Tästä blogista.

Luovaan työprosessiin kuuluu aika ajoin vajoaminen syvään kuoppaan. Olen tehnyt tarpeeksi pitkään luovaa työtä, jotta tiedän, että välillä tulee todellakin aikoja, jolloin kuopan reunat tuntuvat kohoavan liian korkealle.

Ja myös tiedän, että sieltä noustaan. Aina.

Kuoppien hyvänä puolena on, että ne pakottavat itsetutkiskeluun. Vaativat kehittymään. Muuttumaan. Katsomaan asioita ehkä piirun verran toisenlaisesta, ehkä joskus uudestakin, näkökulmasta.

Ja nyt on kyse juuri tästä.

paikallisuus


Paitsi, että olen potenut jonkinasteista päämäärättömyyden tunnetta, olen tuntenut myös omantunnontuskaa. Otan tähän väliin suoran lainauksen, joka valottaa syitä, miksi.

"Rouva Sana on paikallinen blogi: journalistin silmin kirjoitettu, mutta subjektiivisesta näkökulmasta. Kuten kaikki paikallislehteä tekevät ja lukevat tietävät, yksityinen on usein yleistä."

Muistatko?

Olen kirjoittanut tekstin 12. maaliskuuta vuonna 2014.

On luonnollista, että blogi muuttuu ja kehittyy kuukausien ja vuosien varrella. Sille käy kuin tekstissä mainitsemalleni paikallislehdelle, joka muotoutuu tekijöidensä, lukijoidensa, ilmoittajiensa ja elettävän ajan mukaan.

Mutta nyt en yhtäkkiä tiedä, onko Rouva Sana muuttunut oikeaan suuntaan? Sillä ihan paikalliseksi blogia ei voi enää kai oikein kutsua.

Tai onko sillä edes mitään väliä?

Sano sinä. Sinä olet tämän blogin lukija. 

Mitä sinä haluat näiltä sivuilta lukea? Oletko sinä paikallisuuden kannattaja? Luitko täältä joskus jotain, jota et enää löydä, mutta kaipaat?

Onko sinusta keskiuusmaalaisuus oikeasti mielentila ja kannattaako siitä ylipäätään blogata?

Tai luetko rouvan sivuilta mieluusti sitä, mitä olet saanut lukea viimeiset puoli vuotta? Vai onko kaikki sinulle oikeastaan ihan sama?

Auta ja vastaa niin pääsen ehkä avullasi ylös bloggaamisen luovasta kuopastani. Jokainen vastaus on oikea ja siksi yhtä arvokas. Sana on vapaa!

Jos palautevyöry on suuri, lupaan muistaa osaa teistä ensi viikolla vielä toistaiseksi avoimin, mutta varmasti houkuttelevin kirjapalkinnoin. Kiitos siis kaikesta palautteestasi jo etukäteen!

luovuus


Ensi viikolla tavataan!

Syksyistä viikonloppua!

Asioita, jotka saavat onnelliseksi

Terveisiä syyslomalta Fuerteventuralta ja Lanzarotelta!

Fuerteventura

On oikeastaan hyvä päästä irtautumaan lomalle joskus myös silloin, kun ei tunne olevansa lainkaan loman tarpeessa.

Tai no, Rouva Sanan ystävät tietävät, että eräs lempisanonnoistani on: "loma ei tule koskaan liian aikaisin". Loma on aina oikeaan aikaan, koittipa sen hetki milloin tahansa.

Nyt tätä arkea olisi voinut kuitenkin rehellisesti sanoen jatkaa siivun verran pitempään ennen viime viikolla koittanutta syyslomaa.

Lanzarote

Ehkä juuri sen vuoksi sitä ehti laatia aurinkotuolissa 30 asteen lämmössä mielessään listaa asioista, jotka saavat onnelliseksi.

Sillä kaikkihan on hyvin juuri nyt ja tässä.

Joutilaisuus

Asioita, jotka saavat nyt onnelliseksi:

  • Vastaajan päälle kytkeminen on onnentunteena iso.
  • Vähempi on usein yllättäen aika paljon enempi.
  • Paljoon tarvitaan lopulta oikeastaan aika vähän (vrt. ed. kohta).
  • Villasukkakudin on ehkä omituinen ja poikkeuksellinen näky päiväntasaajan leveyksillä, mutta niiden kalke luo levollisuutta.
  • Aurinko, kuu ja tähdet ovat kauniita kaikkialta katsottuna.
  • Pelkän lakanan välissä pikkuruinen toppi päällä on piiitkästä aikaa omituista, mutta ihanaa nukkua.
  • Paahdettu leipä ja murukahvi voivat maistua taivaallisen hyviltä kolmantenakin päivänä peräkkäin.
  • Ilman toimivaa verkkoyhteyttä on mahdollista elää - ainakin viikon. 
  • Sinnetänne pöllyävä ja kilometreittäin kinostunut hiekka on ilta-auringossa mielipuolinen, mutta oudolla tavalla kotoinen ja rauhoittava näky. 
  • Se, että kaikki tapahtuu aikaisempaa hitaammin ei ole välttämättä huono asia.
  • Lähteminen on aina kihelmöivää, mutta palaaminen on entistä parempaa.
  • Painava täkki ja pitkähihainen yöpaita < 3.

Kanarian saaret























Tästä se taas alkaa, arki.


Säveltäjä-Sibbe löysi tiensä lastenkirjoihin

Kuluneiden kuukausien aikana julkisuudessa on puhuttu paljon ääneen lukemisesta ja sen merkityksestä erityisesti lapsille. Ja sekös Rouva Sanaa ilahduttaa.

Helsingin Sanomat julkaisi heinäkuussa artikkelin "Ääneen lukeminen kehittää lasta - vanhemmat eivät ymmärrä, miten tärkeästä asiasta on kysymys". Jos sinulla on rajaton lukuoikeus ja pääsy Hesarin vanhoihin juttuhin, löydät sen edelleen täältä.

Artikkelissa lastenkirjallisuuden tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen toteaa, kuinka ääneen lukemisesta on konkreettista, jopa mitattavaa hyötyä lapsen kehitykselle ja huom! ennen kaikkea koko perheen hyvinvoinnille.

Ja että ääneen lukemisella ei ole ikärajoja. Ääneen lukeminen kannattaa aina: ikään, sukupuoleen ja säätyyn katsomatta.

Tässä huushollissa on sitten luettu ääneen muidenkin edestä. Ilmeisesti siksi, että rouva, joka oli aluksi neiti ja josta tuli sittemmin äiti, rakastaa lukemista - myös ääneen lukemista.

Esikoinen oli kyllästetty Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu -runoilla jo ennen kuin hän osasi kontata.

Ääneen lukemisen perinne jatkui jälkikasvun päiväkotiajan, mutta heidän tullessa kouluikään, kyllä, tapa harveni. Tosin ei äidistä johtuvista syistä vaan lapsista itsestään.

Kokonaan ääneen lukeminen ei ole jäänyt koskaan, ja esimerkiksi viime kesä oli (kiitos suvisten sateiden) ääneen lukemisen kulta-aikaa.

Siihen sopivat mitä parhaiten omalle kotiseudulle eli keskiselle Uudellemaalle ja Järvenpäähän sijoittuvat lastenkirjat Supermarsu ja jääräpää Janne sekä Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa.

Jean Sibelius

Kun lapsen kodin ikkunasta pilkottaa päivittäin pala Ainolaa ja kultakauden taiteilijayhteisön jäsenet reilun sadan vuoden takaa ovat lähes elävää arkipäivää, Supermarsu ja jääräpää Janne (Paula Noronen, Tammi, 2015) saa lapsen mielessä ihan uusia ulottuvuuksia.

On samastumispintaa enemmän kuin kylliksi.

Supermarsu eli 11-vuotias Emilia lähteää luokkansa kanssa leirikouluun, jonka voi sijoittaa omissa mielikuvissaan vaikkapa Tuusulan Rantatien Gustavelundin paikkeille.

Leirikoulun ohjelmaan kuuluu vierailu Ainolaan vaan kuinkas käykään, kun Rasvis päättää uhmata säveltäjämestarin kotitalon kieltotauluja, hiipii salaa yläkerran huoneeseen ja rikkoo vahingossa huoneesta löytyvän viulun.

Tarvitaan kirjasarjan aikaisemmista osista tuttuja Supermarsun voimia, mutta sepä ei olekaan ihan helppo asia, kun Rasvis kavereineen on yhtäkkiä singahtanut vuoteen 1876.

Tuorein Supermarsu on hauska kirja, ainakin jos sitä kysytään nuorelta lukijalta ja kuulijalta.

Kirjan huumori kikatuttaa paikoin pitkään, ja hulvattoman hauskat henkilöhahmot (mukaan lukien kirjassa olevat aikuiset...) ja Supermarsun luokkakavereiden luonteenpiirteet saavat lapsen miettimään. Ehdotonta plussaa tässä kirjassa ovat lapselle kirjaimellisesti tutut maisemat.

Jean Sibelius
(Kuva kirjasta Soiva metsä, Katri Kirkkopelto; Lasten Keskus, 2015)
Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa -teoksessa (Katri Kirkkopelto, Lasten Keskus, 2015)  pieni tyttönen, Sibeliusten lapsenlapsi (jolla ei kirjassa ole muuten lainkaan nimeä) toimii oppaana Sibeliuksen ja Ainolan maailmaan.

Tyttönen tutustuttaa lukijan paitsi säveltäjään myös hänen puolisoonsa Ainoon sekä Ainolaan ja sen lähiympäristöön. Kun pappa ryhtyy säveltämään, Aino-mummi valottaa papan nuoruusvuosia.

Soiva metsä on ennen kaikkea äärimmäisen kaunis kirja. Sen kuvista nauttii lapsen ohella myös aikuinen.

Lisäksi se on hyvin tunnistettavissa oleva kirja: Ainon puutarha kukoistaa kirjassa samaan tapaan kuin kuluneena kesänä, kielometsä kukkii kuin kesäkuun alussa ja joutsenet lentävät Ainolan yli kuin ne keväisin ruukaavat liihottaa.

Kirjan mukana tuleva lyhyt cd-levyllinen Sibeliuksen musiikkia on kaunis lisä - semminkin, kun se on selvästi myös lapsen mieleen.

Jean Sibelius
(Kuva kirjasta Soiva metsä, Katri Kirkkopelto; Lasten Keskus, 2015)






























Molemmat ovat vähintään jokaisen keskiuusmaalaisen lapsiperheen must-teoksia, mutta kyllä niistä nauttivat myös kaikki - ainakin näin Sibeliuksen juhlavuonna.

Jean Sibelius
(Kuva kirjasta Soiva metsä, Katri Kirkkopelto; Lasten Keskus, 2015)






























 Yhteistyössä Tammi ja Lasten Keskus

Telliskivi - Tallinnan oma Kaapelitehdas

Pyörähdin Tallinnassa viimeksi kuukausi sitten, ja hämmästyin, kuinka harvat suomalaiset ovat edelleen tietoisia Vanhan kaupungin taakse jäävästä Telliskiven alueesta.

Telliskiveä nimitetään eräänlaiseksi virolaisen luovuuden trendihipsterimestaksi, ja vaikka nyt ei hipsteri Rouva Sanan tyyliin olisikaan, kyllä yksi päiväreissu - puhumattakaan, jos viivähdät Tallinnassa pitempään - kannattaa uhrata Telliskivelle.

Ihan vain siksi, että Telliskivi on sentään jotain uutta ja hiukan erilaista.



Telliskivi on kuin Kaapelitehdas (ehkäpä yhdistettynä Korjaamoon) Helsingin Kalliossa.

Rouva Sana ei ole ajatuksiensa kanssa yksin. Sittemmin olen lukenut yhden jos toisen seudulla vierailleen nimittäneen Telliskiveä Kaapelitehtaaksi. Se siitä nimittäin ensimmäisenä tulee suomalaiselle mieleen.


Hipsterimestaksi paikan tehnee se, että vanhan tehdaskiinteistön alueella on tukku ravintoloita ja kahviloita, jotka ovat olleet pitkään nosteessa. Jos olet joskus kuullut vaikkapa ravintolan nimeltä F-Hoone, Pokaal tai Kivi Paber Käärid, ne sijaitsevat Telliskivessä.


Mutta ei Telliskivi pelkkä trendikuppiloiden keskittymä ole. Kaapelitehtaan tapaan sinne on kertynyt luovien taitajien valiojoukko, ja siksi siellä perinteisten toimi- ja harjoittelutilojen sekä studioiden lisäksi sijaitsee ainakin yksi galleria sekä muun muassa taide-, luomukosmetiikka-, vintagevaate-, design- ja kahvikauppoja.

Ehdottomasti visiteeraamisen arvoinen paikka siis.



Rouva Sana on huono arvioimaan etäisyyksiä (jos eräältä tässä kotitaloudessa asuvalta kysyttäisiin, erittäin huono). Villisti arvioiden kuitenkin sanoisin, että satama-alueelta Telliskiveen on noin kahden kilometrin matka.




Vierailin itse Telliskiven alueella viime kesänä (jolta myös kaikki tämän bloggauksen kuvat muuten ovat), ja kävelin sinne satamasta yhdessä jälkikasvun kanssa. Ei siis mitenkään mahdoton matka siis.

Sitä paitsi reitti Telliskiveen kulkee pittoreskien ja rustiikkisien maisemien kautta. Ken niitä rakastaa, suosittelen. Voin vain kuvitella, miten kaunis kävelyreitti on juuri tähän aikaan vuodesta.


Ainakin Rouva Sanan mielikuvituksen saivat villisti laukkaamaan reitin samaan aikaan ränsistyneet ja rempallaan olevat sekä pieteetillä korjatut rakennukset.

Ja hei jos päätät kävellä, suosittelen ehdottomasti pitstoppia reilussa puolivälissä olevaan Boheem kohvik -ravintolaan. Nimen ei kannata hämätä. Myös Rouva Sana viihtyi siellä.

Ravintola on pieni ja melkein aina täynnä, mutta jos käyt siellä, ymmärrät kyllä miksi.




















Hauskaa lokakuuta!

Jossain, missä paistaa kuuma aurinko

Rouva Sana teki ensimmäisen ulkomaan matkansa yksin 16-vuotiaana (Ruotsiin tehtyjä laivamatkoja ei lasketa).

Miten pitkältä ja kaukaiselta ajalta se tuntuu (ja kuinka moni 16-vuotias muuten matkustaa tänä päivänä viikoksi yksin reissuun...? ei varmasti moni - niin se maailma muuttuu).

Teinistä lähtien kaikkien näiden vuosikymmenten ajan ulkomaille suuntautuneet lomamatkani ovat olleet aina sanoisinko, no, kohtalaisen määrätietoisia.

Reissu ei ole ollut loma eikä mikään, jos en ole kolunnut määränpäätä ristiin rastiin. Kauas ei ole voinut matkustaa vain olemaan. On pitänyt nähdä ja kokea.

Jos tiedät, mitä tarkoitan.

Olen katsonut paheksuneena heitä, jotka ovat rantalomakohteessa viikon ajan liikuttaneet jalkaansa vain hotellista uima-altaalle, altaalta ravintolaan ja taas takaisin hotelliin.

Ei ole sopinut meikeläisen pirtaan, ei sitten millään. Uima-altaalla tai rannalla on, ainakin noin niin kuin periaatteessa, voinut lokoilla Suomessakin.

Kiitos asenteeni, paljon olen tähän ikään mennessä sitten nähnytkin, jopa jälkikasvun kera. Historia ei ole koskaan ollut koulussa hyveeni, mutta matkoilla olen paikannut puutteitani.

Loma
Mutta nyt jokin on muuttumassa. Olen huomannut haaveilevani pitkään pelkästä joutilaasta joutenolosta. Rennosta suunnittelemattomuudesta, jossa päivien kulkua ohjaa vain sää, mieli ja flow (sellaisesta, josta viime kesänä ei juuri päässyt nauttimaan - ainakaan sään osalta...).

Huolettomuudesta, johon yhdistyvät lämpimät päivät, humiseva meri, ihoon liimautuva pyyhe, tulinen hiekka varpaiden alla, vesipisaroista kastuvat pokkarin sivut, helmeilevä iho ja jääpaloista koliseva juomalasi...

Eikä oikeastaan yhtään mikään muu.

Meri

Päivä, kaksi tai jopa kolmekin pelkästään uima-altaalla lasten riemunkiljahduksia ja tuulen suhinaa kuunnellen ei enää tunnukaan yhtään vastenmieliseltä ajatukselta. Yhtäkkiä kokemusta ei teekään mieli korvata marssilla museoon reppu selässä pitkin tulikuumaa vuorenrinnettä.

Olenkohan tulossa vanhaksi?

Ehkä, en tiedä. Mutta viisaammaksi varmasti ainakin.

Etelä

Nyt toiveeni toteutuu. Tämä rouva on aloittanut vähitellen lomapakkaamiset.

Tuntuu aika hullulta, mutta kieltämättä ah niin ihanalta kaivella kaappien kätköistä uudelleen esille kaikki ne topit, shortsit ja varvastossut, joita ei kuluneena kesänä voinut käyttää kuin hetken verran elokuussa.

Yhtä hullulta tuntuu, että jostain maailman kolkasta löytyy Suomen lokakuisten hyisten pakkasaamujen jälkeen paikka, jonne on pakattava mukaan aurinkosuojavoiteet. Siis aurinkosuojavoiteet!

Aurinkosuojavoide

Hyvä, että kuluneen kesän jälkeen edes muistan, mitä ne ovat.

Ja jotka muuten oman kokemukseni mukaan kannattaa todella pakata jo kotona matkalaukkuun.

Jos aurinkosuojavuoteet joskus takavuosina olivatkin reissusta ostettuna halvempia, enää se ei omien havaintojeni mukaan pidä pääsääntöisesti paikkaansa. Edullisimmat (ja hyväksi havaitut) aurinkosuojatuotteet löytää koto-Suomesta.
Kesä

Aurinkovoiteilla on totta maar käyttöä, sillä Rouva Sanan ensi viikko vierähtää lähes 30 asteen auringossa. Jouten.

Tai no... ainakin lähes jouten.

Ranta


Lomaviikkoni aikana somekanavat hiljenevät kokonaan tai melkein kokonaan (sillä Instagramia ei muiden lomien tapaan edelleenkään lasketa; muutama aurinkokuva saattaa siis löytyä ensi viikolla sieltä).

Täältä blogin puolelta löydät seuraavan viikon aikana silti luettavaa. Julkaisen muutaman jutun sinulle ajastuksella. Pysy siis taajuudella, jos olet maisemissa.

Hyvää syyslomaviikkoa kaikille, jotka lomailevat lasten kanssa 
viikon tai sitten vain yhden tai kahden päivän verran.
Ja kaikille muille hyvää lokakuun viikkoa ihan muuten vaan.

Jätä viesti vastaajaan. Se on nyt adios vähäksi aikaa!

Yhteistyössä Nivea

Erilaisen ihmisen asialla

Sirkku Peltolan näytelmän Pieni raha on sen valmistumisensa jälkeen sanottu olevan "pienen ihmisen asialla".

Rouva Sanan mielestä ilmaisu ei oikeastaan ole ihan oikea. Näytelmä on mitä suurimmassa määrin suuren ja sydämeltään laajan ihmisen asialla.

Pieni raha puhuu oikeastaan kaikkien sellaisten ihmisten puolesta, jotka häviävät arjessa massaan ja eivätkä pidä meteliä itsestään.

Ja vaikka raha on näytelmän nimen mukaisesti tärkeässä roolissa juonen kannalta, mikään talouspoliittinen kannanotto tarina ei ole. Tärkeimpiä siinä ovat ehdottomasti ihmiset.

Keski-Uudenmaan teatterissa KUT:ssa viime viikonloppuna ensi-iltansa saanut Pieni raha kertoo kotona asuvasta aikamiespojasta Jasonista (Seppo Halttunen) sekä hänen huonokuntoisesta, mutta mieleltään edelleen hyvin välkystä äidistään (Anna-Leena Sipilä).

Samaan tapaan kuin näytelmän on todettu olevan pienen ihmisen asialla, Jasonin on kerrottu olevan "heikkolahjainen". Minusta kuvaus ei tee oikeutta Jasonille.

Jason on autisti, ja mitä sitä kiertelemään.

Mutta ken autistisuutta yhtään tuntee tietää, että autismin kirjoon kuuluvista monet eivät todellakaan ole lahjoiltaan heikkoja eivätkä älyltään vajaavaisia.

Heidän käytöksensä ja usein aika yksinkertainen ja virtaviivainen suhtautuminen asioihin eivät vain aina sovi yhteiskuntamme yleisesti hyväksyttyihin normeihin, ja ne aiheuttavat siksi hankaluuksia.

Moni autisti, varsinkin ennen vanhaan Hämeen peräkylillä ja muuallakin, on jäänyt käytännön syistä kotiinsa peräkammarinpojiksi (ja -tytöiksi).

Keski-Uudenmaan teatteri KUT
Jasonin (Seppo Halttunen) arki sujuu, kun äiti (Anna-Leena Sipilä) avustaa ja opastaa.
(Kuva: Keski-Uudenmaan teatteri KUT)

Jason elää näytelmässä hyvin rutiininomaista arkea äitinsä kanssa. Arkea rytmittävät ruokailut, halkojen noutamiset halkovajasta, talon lämmittäminen, naapurin Ilsen (Metsälintu Pahkin) vierailut - sekä kerran viikossa kauppamatka linja-autolla keskustaan.

Kaikki tapahtuu samassa järjestyksessä, sillä se tuo päiviin turvallisuutta. Jasonin arki taittuu äidin avustuksella, eikä äidilläkään ole mitään sitä vastaan: isosta aikamiespojasta on myös apua ja seuraa.

Kunnes koittaa se tiistai, jolloin Jason törmää puistossa linja-autoa odottaessaan Mikkiin (Jari Pahkin-Hämäläinen) ja Vanessaan (Elina Varjomäki), yhteisen elämänsä alkutaipaaleella olevaan nuoreen pariin, jonka elämä on nytkähtänyt sivuraiteille ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan.

Kun Mikki ja Vanessa saavat vihiä, että Jason on "jotenski sulkku" ja hän kantaa takataskussaan pankkikorttia, "tulevan turvaansa", pienestä rahasta kehkeytyykin monta elämää suurempi lasku.

Pienen rahan roolitus KUT:ssa on erinomainen. Halttunen yksinkertaisena, mutta äärimmäisen hyväntahtoisena Jasonina ja Sipilä ymmärtäväisenä ja lämminsydämisenä äitinä ovat täydellisiä nappivalintoja näytelmään.

Roolit eivät ole kummallekaan taatusti helppoja - Sipilällekään, joka suoriutuu Esko Vuorion ohjauksessa monta kymmentä vuotta vanhemmasta (!) äidin roolistaan ilmiömäisesti, uskottavan aidosti.

Vaikka näytelmän juonellinen ote herpaantuu toisen näytöksen lopussa, ja katsojalle selvää päätöstä alleviivataan näytelmässä moneen kertaan, Jasonin tarina on herkkää, puhuttelevaa ja ajattelemaan pakottavaa katsottavaa.

Tarinoita erilaisuudesta, sen ymmärtämisestä ja ennen kaikkea siitä, miksi erilaisuutta tulee ymmärtää ei tehdä, eikä käsitellä taiteen keinoin yhtään liikaa.

Keski-Uudenmaan teatteri KUT
Joku voisi pitää Jasonia (Seppo Halttunen) heikkolahjaisena,
mutta todellisuudessa hän katselee elämää hiukan erilaisin silmin.

Pieni raha Keski-Uudenmaan teatterissa KUT:ssa 18.11. asti Keravan teatteritalolla. 
Lisätiedot ja liput www.kut.fi.


Yhteistyössä Keski-Uudenmaan teatteri KUT

Markkinointiviestinnän ammattilainen tässä hei

Havahduin viikonloppuna siihen, kuinka vähän sen enempää täällä kuin oikeastaan missään muuallakaan julkisesti olen kertonut yksittäisiä kuvaheittoja lukuun ottamatta omista opinnoistani, joita olen tahkonnut kaiken muun puuhaamiseni ohessa.

Korjaan tilanteen nyt.

Sillä tänään sinulle tätä blogia kirjoittaa paitsi toimittaja, sisällöntuottaja ja bloggaaja, mutta myös virallisesti markkinointiviestinnän ammattilainen. 

Opintoihini liittyvä näyttötutkinto hyväksyttiin Amiedussa, Suomen suurimpiin kuuluvassa, aikuisia kouluttavassa opinahjossa virallisesti eilen maanantaina.

Ilmassa on siis pientä juhlan tunnelmaa.

Markkinointiviestinnän ammattitutkinto


Miksi hyvään, kypsään ikään ehtinyt Rouva Sana päätti sitten ylipäätään opiskella? 

Siksi, että journalismi ja viestintä muuttuvat nyt nopeammin kuin koskaan parikymmenvuotisen työurani aikana.

Ja siksi, että tiedonvälitys liudentuu yhä lähemmäksi markkinointia - halusivatpa journalistit sitä tai eivät (näyttötutkintoni arvioineiden ja hyväksyneiden markkinointiviestinnän ammattilaisten mukaan rajoja näiden kahden välillä ei muuten enää edes ole).

Sitä paitsi olen toimittajana siinä mielessä kummajainen, että en ole pitänyt koskaan markkinointia työni kannalta mörkönä. Päinvastoin.

Suhtautumiseeni on ehkä kaksi syytä: se, että minulla on markkinointialan koulutus sekä se, että omaan pitkän journalistisen työhistorian kaupunkilehdessä, jonka olemassaolo perustui markkinoinnin lainalaisuuksien ymmärtämiseen.

Kulttuuri- ja, kyllä myös, teatterifriikkinä toimittajana olin enemmän kuin onnellinen saadessani mahdollisuuden näyttötutkintoni tekemiseen Keski-Uudenmaan teatterissa KUT:ssa

Sain vastuulleni, en sen enempää enkä vähempää kuin Krapin kesäteatterin kesän 2015 näytelmän Särkelä itte markkinointiviestinnän. Näytelmän pääosissa loisti monesta tuttu Pertti Koivula.

Onnellista tilanteessani oli se, että minut otettiin teatterilla avosylin vastaan. Sain roppakaupalla käytännön töitä ja vastuuta, mutta myös ennakkoluulottoman mahdollisuuden toteuttaa kaikki villeimmät ajatukseni.

Siksi laitoin teatterin somekanavat kuumiksi ja tuotin verkkosivuille säännöllisesti materiaalia pääosin Särkelä itte -näytelmään keskittyvän blogin kautta. 

Työ tuotti tulosta. Käytännössä kaikilla kanavilla ja kaikilla osa-alueilla mitattuna kävijämäärät kasvoivat kesän aikana.

Hullusta ideastani syntyi viime toukokuussa myös kolmen eri toimijan, KUT:n sekä SHG150 - eli Jean Sibeliuksen ja Pekka Halosen 150-vuotisjuhlavuotta viettävän Järvenpään taidemuseon ja Halosenniemen yhteinen mediatilaisuus, jonka sain järjestää.

Eikä työni Särkelä itte -näytelmän projektikoordinaattorina ollut vain edellä mainittua: kirjoitin ja tuotin tekstiä sekä kuvia muun muassa teatterin verkkosivuille, sosiaalisen median kanaviin, uutiskirjeisiin, lehtiin lähetettäviin juttuihin, julisteisiin, esitteeseen sekä käsiohjelmaan.

Tiivistelmän työstäni löydät halutessasi SlideShare-esityksestäni täältä. Kuten huomaat, työtehtävieni kirjo oli erittäin laaja ja monipuolinen.

Olisi turhan vaatimatonta sanoa, että osaan vasta nyt kaiken edellä mainitun. Suuri ellei suurin osa taidoista on ollut minulla jo aikaisemminkin.

Nyt hahmotan kuitenkin paremmin markkinointiviestinnällisiä kokonaisuuksia. Ja ennen kaikkea voin virallisesti ja aidosti rinta ylpeänä pystyssä lausua ääneen, että olen myös oikeasti markkinointiviestinnän ammattilainen.

Minna Luoma

Voisiko osaamisestani olla myös sinulle apua?

Kurkkaa silloin blogini sivuista tänne, jossa valotan tarkemmin, missä kaikessa voin sinua auttaa. Tai tänne, mistä löydät minusta tietoa hiukan tarkemmin.

Olepa siis yhteydessä. Autan mielelläni.


Minna Luoma

Aurinkoista lokakuun viikkoa!

Aina kaikki ei mene niin kuin suunnittelee

Kuluneen viikon aikana on tullut puhuttua niin paljon asiaa, täällä blogin puolella ja muuallakin, että on aika heittäytyä hetkeksi vapaalle - perjantain kunniaksi.

Tai no, vapaalle ja vapaalle, mutta syvällisempiin ajatuksiin ainakin.

Ympärillä tapahtuu tällä hetkellä paljon mukavia asioita, mutta rouvan on vallannut kaihomieli. Tämä ei ole syysväsymystä. Ehei. Kaukana siitä.

Mutta ehkä puiden pudottamat lehdet ovat kuin metafora tämän hetkiselle olotilalleni. Ehkä tuntemukset tuntuvat siksi voimallisempina juuri nyt, lokakuussa.

Tiedätkö sen tunteen, kun ideoit, suunnittelet, punnitset huolella vaihtoehtoja, teet päätöksiä ja odotat. Ja lopulta mikään ei otakaan tuulta alleen. Sinusta itsestäsi riippumattomista syistä.

Aika ennen kesälomaa oli energisoiva. Minut täytti luomisen ja ideomisen luova voima. Oli unelmia, toiveita ja konkreettisia suunnitelmia, joiden mukaan minun piti edetä, kun loma on ohi.

Suunnittelin paljon ja sain aikaan enemmän.



Syksyn oli määrä olla kuin uusi vuosi. Rouva Sanan piti aloittaa oikeastaan kirjaimellisesti tyhjältä, uudelta pöydältä.

Se oli... innostavaa. Se tuntui upealta. Mahtavalta. Mitä sitä kiertelemään. Semminkin, kun tunteeseen sai kasvaa ideoinnin ja suunnittelun myötä.

Mutta sitten yhtäkkiä suunnitelma toisensa jälkeen huomasin tipahtelevani jostain korkealta, en pilvilinnasta vaan huolella laadittujen aikeiden kartanosta takaisin alkuasetelmaan, jossa on vain... tämä hetki ja tämä arki, joka on pakotettu ainakin jotenkin muuttumaan.

Pettymys on karvas, kun kaikki ei mennytkään niin kuin sitä huolella suunnitteli.


Suunnitelmat ovat edelleen olemassa. En ole heittänyt niitä takkatulen loisteeseen, vaikka villasukkiin käärityt jalat ovat jo aika ajoin lisälämpöä vaatineetkin.

En ole luopunut edes vielä toivosta, vaikka uskoani on kovalla kädellä syksyn ajan koeteltukin.

Ehkä jonakin kuulaana aamuna koittaa se hetki, kun huomaan, että hei se kartanohan on edelleen olemassa ja tänään sen ovi on kutsuvasti auki...

Ehkä vielä joskus.


Levollista syysviikonloppua!