Kirjoittamiseen liittyvillä teoksilla Suomessa ei pääse oikein juhlimaan. Niitä ilmestyy niin vähän. Onneksi sentään kuitenkin ilmestyy.
Alkuvuodesta ilmestynyt Art Housen Luovan kirjoittajan työkirja – 20 kirjailijaa, 70 sormiharjoitusta on yksi sellainen. Hyvä sellainen vielä onkin. Jos et ole vielä tutustunut siihen, suosittelen lämpimästi.
Tanssin lähes ripaskaa, kun Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen 12 tarinaa kirjoittamisesta syksyllä ilmestyi. Kirjoittamisesta kun ei kirjoiteta eikä julkaista tässä maassa yhtään liikaa.
12 tarinaa kirjoittamisesta –teoksen näkökulmana on nimensä mukaisesti avata 12 henkilön erilaista tarinaa heidän suhteestaan kirjoittamiseen. Kirja on siksi enemmän eräänlainen lifestyle-teos kuin kirjoittamisen treenaamiseen paneutunut vinkkiopas.
Näkökulma kuitenkin viehättää ainakin kirjoittamisen konkaria. Kun oma suhde sanoihin sekä paksuja istumalihaksia ja aika ajoin pitkää pinnaakin vaativaan kirjoittajan työhön on samaan aikaan paitsi parasta mahdollista maailmassa myös pään hakkaamista seinään, on virkistävää kuulla, mitä muut siitä leipänsä tai sen syrjästä elantonsa saavat samasta puuhasta ajattelevat.
Teoksen rakenne on simppeli. Jokainen jakso koostuu yhden henkilön haastattelusta ja ajatuksista joko Toiviaisen tai Salmen kirjaamana. Ajatuksiaan lausuvat muun muassa runoilija ja toimittaja, räppärinäkin ehkä paremmin tunnettu Paperi T, teatteriohjaaja, näytelmäkirjailija Milja Sarkola, elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Antti Heikki Pesonen sekä vaikkapa Justimusfilmsin työryhmä Sami Harmaala, Juho Nummela ja Joose Kääriäinen.
Osa tarinoista antaa konkarikirjoittajalle enemmän ja osa vähemmän. Osa tarjoilee tukun ajateltavaa ja konkreettisia vinkkejä. Muutama kertomuksista jää irrallisella tavalla ilmaan leijailemaan.
Tarinoista yksi uppoaa kuitenkin ylitse muiden: kirjailija Emmi Itärannan ajatukset kirjoittamisesta, kirjoittamisen lähtökohdista sekä kuvaukset siitä, miten hänen kirjansa yleensä syntyvät. Ne ovat todella mielenkiintoista luettavaa.
On lähes klisee, miten usein kirjoittajaksi meidät johdattaa jonkinasteinen nuoruudessa koettu ulkopuolisuuden tunne. Itäranta kertoo, kuinka hän purki sitä jo teini-ikäisenä kirjoittamalla. Sanojen ja lauseiden avulla ympäröivä maailma jäsentyi helpommin ymmärrettäväksi.
Toisaalta samalla mielikuvituksen ruokkiminen kannatti. ”llman mielikuvitusta meillä ei ole tulevaisuutta, ja ilman tulevaisuutta meillä ei ole tietä minnekään”, Itäranta toteaa teoksessa.
Hän valottaa myös, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla (joku muukin on hokenut sanasta sanaan samaa omille asiakkailleen, heh), kirjoitusjumin kohdalla kannattaa ottaa hetki etäisyyttä vaikkapa lenkillä (tuttua hokemaa sekin), kuinka noin neljän tunnin kirjoittamisputken jälkeen syntyy vain harvoin mielekästä tekstiä (todellakin näin!), ja kuinka lukijalle koko taustatyön määrästä näkyy tekstissä vain noin viisi prosenttia. Miten virkistäviä samastumisen kokemuksia!
Sanatyöläisten mielenkiintoisia tarinoita
Yhtä mielenkiintoisia tarinoita ovat muun muassa toimittaja Reettä Rädyn, toimittaja, stand-up koomikko Jukka Lindströmin sekä toimittaja, bloggaaja Eeva Kolun kokemukset kirjoittamisesta, vaikka ne eivät Itärannan lailla yhtä paljon vinkkejä tarjoakaan. Yhteista kaikille kertojille kuitenkin on, kas kummaa, että he ovat toimittajia.
12 tarinaa kirjoittamisesta –teoksen kirjoittajat Toiviainen ja Salmi ovat konkarikirjoittajia itsekin. Toiviainen on tullut tunnetuksi erityisesti #pojatkinlukee-kampanjan polkaisijana ja Salmi monipuolisena toimittajana ja kirjailijana.
Koska kaksikon tausta on vakuuttava, teoksessa ehkä eniten hiertääkin sisällöllinen epätasapaino. Toiviaisen osuudet teoksesta on kirjoitettu sujuvalla peruskielellä ja Salmen puhekielellä. En voi sille mitään, että minua lukijana enemmän miellyttää Toiviaisen tyyli, ja häiritsee kielellisten tyylien vaihtelu.
Ihan tyystin ilman vinkkejä tämänkään kirjoittamisen teoksen lukija ei jää, sillä kirja päättyy ”Yli 12 vinkkiä kirjoittamiseen” –osuuteen. Kovin laajaksi suunnannäyttäjäksi ja ohjenuoraksi siitä ei kuitenkaan ainakaan pitkään kirjoittaneelle ole.
12 tarinaa kirjoittamisesta on kuitenkin kaikin puolin kelpo teos kirjoittamisesta ja eri ihmisten intohimosta siihen. Korostaa ei voi liikaa tärkeää plussapuolta: kirja on kotimaista alkuperää kannesta kanteen asti. Sopii mainiosti muuten vaikka pukinkonttiin, vink vink.
12 tarinaa kirjoittamisesta – Mikko Toiviainen ja Ronja Salmi (WSOY, 2017).
Kirja on saatu kustantajalta juttua varten arvostelukappaleena.
Nyt viimeistään on pakko hankkia tämä kirja. Vaikkapa joululomalle lukemiseksi. 🙂 Kiitos inspiroivasta blogikirjoituksesta ja kirjavinkistä!
No, hei olepa hyvä: ilo on minun puolellani. Uskon, että saattaisit hyvinkin pitää kirjasta. Kirjoittaminen on sen verran yksinäistä puuhaa, että on palkitsevaa saada aika ajoin kuulla, miten sama työ sujuu muilta. Tämä 12 tarinaa kirjoittamisesra on kuin vertaistukikaveri, heh :). Lukemisen iloa Elina!
Wau! Kuulostaapa kiintoisalta opukselta! Kiitos vinkistä! Tuo on kyllä niin totta, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla niin ja juoksemaan juoksemalla. Elämääkin oppii elämällä! Hyvää joulun aikaa Minna! Terveisin Tuija Toipilas
No, hei sinäpä sen sanoit: todellakin. Samat lainalaisuudet pätevät oikeastaan mihin tahansa tekemiseen. Just noin!
Kirjoittaminen on kuitenkin kummallinen taito. Tooodella monet kuvittelevat, että kun kirjoittamaan on kerran koulussa opittu, mitä siitä sen enempää: eiku kirjoittamaan vain, sillä kaikkihan nyt kirjottaa osaavat, ovat luotuja kirjoittamaan.
No, luotuja ehkä kyllä, mutta kyllä kirjoittaminen vaatii myös treeniä ihan samaan tapaan kuin juoksukunnon tai hauiksen kasvattaminen. Paljon vasta vaatiikin.
Jouluiloa ja rakettien loistetta Tuija <3!!